List

Tutkimuksesta toimintaan. Tieteentekijän opas viestintään ja vaikuttamiseen
Iina Koskinen, Maria Ruuska ja Tanja Suni
Art House, 2018. 264 s.

Vaikka yliopistoilla on jo pitkään ollut opetuksen ja tutkimuksen lisäksi nk. kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vuorovaikutus, vaikuttavuudesta puhutaan nykyään enemmän kuin aikaisemmin. Kirjan tekijöiden mielestä ei kuitenkaan ole yhtenäistä käsitystä siitä, “miten tutkimustiedosta jalostetaan toimintaa, joka muuttaa yhteiskuntaa”. Tähän tarpeeseen tekijät haluavat teoksellaan vastata.

Kirjan keskiössä ovat taidot ja työkalut, joiden avulla tutkimuksesta tulisi mahdollisimman vaikuttavaa. Herää kuitenkin  kysymys, miksi sana “vaikuttaminen” esiintyy vasta kaksiosaisen otsikon lopussa. Onko vaikuttamisella huono kaiku? Otsikkona Tutkimuksesta toimintaan tuntuu hieman epämääräiseltä. Millaiseen toimintaan viitataan? Humanistille tulee otsikosta mieleen toimintatutkimus, joka on yksi laadullisen tutkimuksen laji. Lisäksi pitkä kaksiosainen otsikko on hankala muistaa. Eikö yksinkertaisempi otsikko – kuten “Vaikuta tutkimuksella! Opas tieteentekijälle” – olisi ollut vaikuttavampi?

Monipuolisuudellaan teos täyttää ison aukon tiedeviestintää koskevassa suomenkielisessä kirjallisuudessa, jota ei ole muutenkaan liikaa. Tästä kirjasta löytävät eri uravaiheissa olevat tieteentekijät kiinnostavaa luettavaa. Se soveltuu lukemistoksi tiedeviestinnän kursseilla ja väitöskirjan tekijöiden seminaareissa. Kirja on oiva hakuteos kokeneellekin tiedeviestijälle, joka voi tarpeen tullen palata hyviin vinkkeihin.

Kirjan teemat: mahdollisuuksista tekoihin 

Kirja on jaettu yhdeksään lukuun. Aluksi käsitellään tutkimuksen mahdollisuuksia ja niiden tunnistamista (luku 1). Seuraavaksi opastetaan, miten voi viestiä suunnitelmallisesti (luku 2) ja tuottaa laadukasta sisältöä eri viestintäkanaviin (luku 3). Teoksessa annetaan vinkkejä median (luku 4) ja sidosryhmien kanssa toimimiseen (luku 5). Siinä kerrotaan, miten voi järjestää innostavia tilaisuuksia (luku 6), vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon (luku 7) ja tehdä yhteistyötä yritysten kanssa (luku 8). Lopuksi käsitellään tapoja, joiden avulla voi seurata oman tutkimuksensa vaikuttavuutta (luku 9).

Kirjassa tarjotaan konkreettisia ohjeita muistilistojen muodossa, esimerkiksi “Kymmenen askelta Twitterin käyttöön” tai “Kahdeksan kohtaa toimivan tilaisuuden suunnitteluun”. Myös haastattelut elävöittävät tekstiä. Esimerkiksi evoluutiobiologi Tuomas Aivelo kertoo bloggaamisestaan Tiede-lehteen. Vuoden 2017 tiedetoimittajaksi valittu Heljä Salonen kuvailee työtään Iltalehdessä ja hyvän asiantuntijan ominaisuuksia.

Tutkijan vaikuttamismahdollisuudet ja -taidot

Tutkijalla on usein paremmat valmiudet vaikuttaa, kuin mitä hän itse tulee ajatelleeksi. Laaja tieteellinen yleissivistys ja kyky ottaa selvää uusista asioista tarjoavat hyvät edellytykset vaikuttamiseen. Viestintätaitoja voi kuitenkin joutua jonkin verran opettelemaan.

Tutkija on tottunut tarkastelemaan ilmiöitä monista näkökulmista, mutta tiedeviestinnässä joutuu tiivistämään ja yksinkertaistamaankin. Tieteen äänellä ei myöskään ole monopolia yhteiskunnassa, vaan tutkijan on keskusteltava eri taustoista ja lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa. Kuten tekijät toteavat (s. 45), “[m]ediassa tutkimustieto kilpailee uutisvirrassa muiden sisältöjen kanssa”.

Kirjan tekijät opastavat tieteentekijöitä viestimään suunnitelmallisesti ja osana tutkimushanketta. He vinkkaavat, ettei tiedeviestinnässä tarvitse keskittyä vain uuteen tietoon: myös aiemmista tutkimuksista – ja muidenkin tekemistä – kannattaa viestiä silloin, kun ne liittyvät omaan tutkimukseen, eikä omia tuloksia vielä ole.

Jo tutkimushypoteeseista voi viestiä, sillä ihmisiä kiinnostavat uudet ilmiöt ja spekulaatiot. Helsingin Sanomien tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki toteaa osuvasti (s. 58):

Tieteessä ei ole lopullista totuutta vaan suurempia ja pienempiä todennäköisyyksiä. Minusta tutkijoiden ei tarvitse odottaa siihen asti, että tulokset on julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä. Ilmiöistä voi puhua suurelle yleisölle jo hypoteesivaiheessa samaan tapaan kuin niistä puhutaan konferensseissa. Spekulaatiot avaavat suurelle yleisölle myös tieteen tapaa toimia.

Miten tuottaa sisältöä eri kanaviin?

Kirjan tekijät opastavat, että tutkijaa auttaa journalististen perustaitojen opettelu: ytimekäs ja yleistajuinen ilmaisu, asioiden liittäminen laajempaan kontekstiin, havainnollistaminen sekä sosiaalisessa mediassa toimiminen.

Journalistinen kerronta on nykyään yhä ratkaisukeskeisempää. Tutkijankin on totuttava miksi-kysymyksiin, vaikka ne voivat tuntua hankalilta laajuutensa vuoksi. Kirjassa rohkaistaan tutkijaa tarttumaan näihinkin kysymyksiin: jos tieteentekijä ei halua vastata, joku muu kyllä löytyy. Ja tämä henkilö tulee usein akateemisen maailman ulkopuolelta.

Tutkimushankkeen ydinviestit kannattaa kiteyttää jo alkuvaiheessa ja kiinnittää ne käynnissä oleviin keskusteluihin. Ajoitus on tärkeä: viestinsä saa parhaiten kuuluviin silloin, kun aihe on ajankohtainen. Lisäksi jo olemassa oleviin keskusteluihin on helpompi mennä mukaan kuin luoda kokonaan uusi.

Viestintää helpottaa sisällön kierrättäminen: raportin osia voi esimerkiksi käyttää blogeissa. Kirjan tekijät myös toteavat, että sisältöjä voi jakaa todella monta kertaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, ennen kuin ihmiset kyllästyvät.

Ajankäytön suunnittelu on tärkeä osa sosiaalisen median käyttöä. 10 minuuttia päivässä on tehokkaampaa kuin tunti joka toinen viikko. Kokenut tiedeviestijä Mari K. Niemi muistuttaa, että itse aloitettu keskustelu on hoidettava loppuun sosiaalisessa mediassa – sille on siis varattava aikaa.

Yhteistyö median kanssa

Tutkijat pääsevät valitettavasti vain harvoin luomaan uutisagendaa. Toisin sanoen tutkijan esiintyminen esimerkiksi puoli yhdeksän uutisissa ei yleensä perustu hänen omaan aloitteeseensa. Tanskalaistutkimuksen mukaan yli 90 % jutuista syntyi siten, että toimittaja otti yhteyttä tutkijaan. Tieteentekijää tarvittiin eniten oikeuttamaan tai vahvistamaan toimittajan itsensä jo tekemä johtopäätös.

Tutkija voi tulla toimittajalle tutuksi esimerkiksi Twitterin kautta. Toki toimittajiin voi ottaa itsekin yhteyttä. Kannattaa seurata, ketkä kirjoittavat omasta alasta, kohdistaa viesti hänelle ja lähestyä tiiviillä sähköpostilla. Liitetiedostoja ei välttämättä ehditä lukemaan, mutta tiedon visualisoinnit voivat auttaa.

Toimittajan kannalta ihanteellinen tutkija on nopeasti tavoitettavissa, kykenee soveltamaan laaja-alaista tietämystään ja yksinkertaistamaan monimutkaisiakin asioita. Mielipiteitäkin saa esittää. Tärkeää on myös ymmärrys työnjaosta: aihe, näkökulma ja käsittelytapa ovat toimittajan käsissä. Nipottamisesta ei ole mitään hyötyä.

Journalismin fokus on nykypäivän lisäksi tulevaisuudessa. Tulevaisuuden ennustaminen voi tuntua tutkijasta pelottavalta. Kirjassa rohkaistaan kuitenkin tieteentekijöitä vastaamaan myönteisesti haastattelupyyntöön. Jos aihe ei ole itselle tarpeeksi tuttu, kannattaa vinkata kollegaa. Jokainen pyyntö on mahdollisuus saada tutkimuksen ääni keskusteluun.

Innostavat seminaarit ja työpajat

Kirjan tekijät varoittavat, ettei tilaisuuksia pitäisi järjestää vain tavan vuoksi. Tärkeä kysymys kuuluukin (s. 143): “Miksi aion järjestää tämän tilaisuuden – miten tilaisuus palvelee tutkimushankkeeni tavoitteita ja vie sitä eteenpäin?” Lisäksi on huomioitava kohderyhmän näkökulma.

Tilaisuuden ajoitus on monin tavoin tärkeä. Se kannattaa kytkeä ajankohtaisiin tapahtumiin.  Kiireisille toimittajille kannattaa tarjota valmista näkökulmaa ja haastateltavaa. Toimittajat saa varmemmin paikalle päivällä kuin iltatilaisuuksiin.

Kirjassa kehotetaan myös pohtimaan, onko parempi järjestää seminaari vai työpaja. Toki monissa tilaisuuksissa on piirteitä molemmista. Työpaja kannattaa valita, jos halutaan saada osallistujat tuottamaan sisältöä. Seminaarissa puolestaan pääpaino on tiedon välittämisessä.

Seminaarissa toimivat napakat, 10 minuutin puheenvuorot. Paneelikeskusteluun valitaan ihmisiä, joilla on eri näkökulmia aiheeseen. Tutkijoiden kannattaa toimia juontajina: asiantuntijoina he osaavat esittää mielenkiintoisia kysymyksiä.

Työpajan vetäjä eli fasilitaattori  auttaa osallistujia saavuttamaan selkeän tavoitteen, joka kannattaa viestiä osallistujille jo etukäteen. Kirjassa annetaan konkreettisia ohjeita työpajan vaiheistamiseen ja listataan fasilitointimenetelmiä.

Onnistunut tapahtumaviestintä houkuttelee osallistujia paikalle. Hyvä nimi on mieleenpainuva, ja siitä saadaan aihetunniste eli hastag sosiaaliseen mediaan. Ydinviestit kerrotaan kutsussa, jota jaetaan monta kertaa eri kanavissa. Somesuunnitelmassa pohditaan Twitterin käyttöä tapahtuman eri vaiheissa.

Sidosryhmät, yritysyhteistyö ja poliittinen päätöksenteko

Yhteiskehittämisessä tutkijat ja sidosryhmät tuottavat uutta tietoa yhteistyössä. Tutkijat varmistavat, että tutkimuskysymykset ovat tieteellisesti relevantteja, mutta he saavat sidosryhmiltä tärkeää tietoa esimerkiksi ajankohtaisista tutkimusongelmista. Yhdessä voidaan kerätä aineistoakin.  Sidosryhmät – päättäjät, kansalaisyhteiskunnan toimijat sekä yritysmaailma – puolestaan saavat tutkimukseen perustuvaa tietoa, jota he voivat helposti soveltaa.

Yhteiskehittämisessä on omat haasteensa, mutta kirjassa annetaan vinkkejä niistä selviämiseksi. Vuorovaikutussuunnitelma sekä selkeät tavoitteet ja aikataulut auttavat. Kirjan tekijät kehottavat kertomaan sidosryhmille, että tieteellinen tutkimus sisältää riskejä: hankkeesta ei välttämättä saada sidosryhmien edustajien toivomia tuloksia.

Tutkija voi perustaa myös oman yrityksen tuotteistaakseen tutkimustaan. Camilla Lindholm on tehnyt tutkimusta, jota voidaan soveltaa hoitoalalle. Hänen start-up-yrityksensä Memocate tuottaa verkkokoulutuksia hoitohenkilökunnalle.

Vuoden 2016 Tiedebarometrissä vajaa 70 prosenttia vastaajista koki, että tieteellisen tutkimukseen perustuvaa tietoa ei hyödynnetä riittävästi poliittisessa päätöksenteossa. Valtioneuvoston kanslian tiedeasiantuntija Kaisa Lähteenmäki-Smith toteaa kirjassa, ettei yhteydenottoja tule tutkijoilta liikaa.

Teoksessa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita, miten tutkija voi vaikuttaa päätöksentekoon. Vaikka tieteellinen tieto onkin vain yksi osa poliittista kokonaisharkintaa ja saattaa toisinaan olla ristiriidassa eturyhmien intressien kanssa, vaikutusmahdollisuuksia on. Tutkijoita arvostetaan esimerkiksi valiokunta-asiantuntijoina. Tieteentekijän on tärkeää toimia oikeaan aikaan: ei liian aikaisin (asiaa ei vielä käsitellä), mutta ei myöskään liian myöhään (asiaan ei voi enää vaikuttaa).

Vaikuttiko tutkimus?

Tutkimuksen vaikuttavuutta on erittäin vaikea mitata yksiselitteisesti. Professori Arto Mustajoki kuvaa kirjassa vaikeuksia verrata erilaisia tapoja vaikuttaa yhteiskuntaan: yksi kirjoittaa yleistajuisia kirjoja, toisella on yritysyhteistyötä ja kolmas on säännöllisesti kuultavana valiokunnissa.

Tutkija Hanna Wass pitää tärkeänä, että yhteiskunnallista vaikuttamista koskevat tilaisuudet mainitaan ansioluettelossa. Kenties yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkittaisiin paremmin, kun se tulee näinkin näkyväksi.

Haasteista huolimatta kirjassa kehotetaan arvioimaan vaikuttavuutta vähintäänkin hankkeen puolivälissä ja sen lopuksi. Myös rahoittajat ovat usein kiinnostuneita vaikutuksesta. Määrällisiä indikaattoreita voivat olla verkkosivujen kävijämäärät ja tapahtumien osallistujamäärä. Laadulliseen arviointiin kuuluvat esimerkiksi sidosryhmien haastattelut.

Koneen säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen toteaa, että tutkijan täytyy usein määritellä vaikuttavuuden mittarit itse. Korhonen nostaa esiin myös tärkeän näkökulman vaikuttavuuteen: todellista vaikuttavuutta olisi, jos ihmiset ymmärtäisivät prosessia, jossa tutkimustieto syntyy.

Vaikuta ja viesti rohkeasti!

Teosta on kritisoitu siitä, että se suhtautuu tutkijoiden ja yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen liiankin ruusuisesti. Tiina Raevaara huomauttaa blogikirjoituksessaan eroista tieteenalojen välillä: “Sosiologinen tutkimus köyhyydestä on helpompi saada vaikuttamaan kuin vaikkapa molekyyligeneettinen tutkimus PD-L1-reseptorin toiminnasta.”

Raevaaran huomio pitää tietysti paikkansa. Lisäksi eroja esiintyy myös saman tieteenalan sisällä eri aiheiden välillä. Mielestäni kirja käsittelee kuitenkin niin monia eri tapoja vaikuttaa, ettei tämä ole ongelma. Toisenlainen näkökulma vaatisi jo oman kirjansa.

Tiedeviestinnän kentällä ei ole ruuhkaa: sinne mahtuisi paljon enemmänkin tutkijoita. Viime syksynä Kaskas Media lanseerasi kampanjan Vaihtoehto Eskolle. Yrityksen mukaan tähtitieteilijä Esko Valtaoja oli ainoa tunnettu tutkija Suomessa edellisenä vuonna. Kampanjassa ihmiset nimesivät vajaa kaksituhatta vaihtoehtoa Eskolle.

Toivon tämän käytännönläheisen teoksen rohkaisevan uusiakin tutkijoita toimimaan. Jokainen tieteentekijä löytää kirjasta varmasti itselleen sopivia tapoja vaikuttaa ja viestiä – vaihtoehtoja löytyy. Kielitieteilijä Kaisa Häkkisen sanoin: “Tutkija ei voi olla säästöpossu, joka vain kerryttää itseensä tietoa”.

Blogitekstin kirjoittaja kokee tiedeviestinnän tutkijan iloiseksi velvollisuudeksi.

 

 

 

 

 

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *