Suurin kansainvälinen pragmatiikan konferenssi (IPrA) pidettiin 9.–14.6.2019 Hongkongissa. Tämä oli toinen IPrA, johon osallistuin: vuonna 2017 olin mukana Belfastissa, Pohjois-Irlannissa. IPrA järjestetään joka toinen vuosi – vuoden 2021 konferenssi pidetään Sveitsin Winterthurissa.
Ennakkoseminaari Itä-Aasian pragmatiikasta
Ennen varsinaisen IPrA:n alkua, aamupäivänä sunnuntaina, järjestettiin Itä-Aasiaa koskeva seminaari: East Asian pragmatics: history and development. Menin sinne vähän vahingossa, mutta kyllä kannatti: siellä esiteltiin kootusti ja kiinnostavasti Itä-Aasiassa tehtyä pragmatiikkaa koskevaa tutkimusta. Tällaisia koottuja esityksiä voisi harrastaa enemmänkin; niistä saa toisinaan enemmän irti kuin pieniin yksityiskohtiin keskittyvistä konferenssiesityksistä. Ja kun nyt Aasiassa oltiin, käytin mielelläni tilaisuuden hyväksi oppiakseni täkäläisestä tutkimuksesta.
Yksi kiinnostava tutkimus oli englannista lingua francana hongkongilaisten työnantajien ja filippiiniläisten kotiapulaisten välillä. Tutkimuksen mukaan pragmaattista kompetenssia pidettiin varsinaista kielitaitoa tärkeämpänä. Varsin mielenkiintoinen tulos näin kohteliaisuustutkijan näkökulmasta!
Myös diskursseja demokratiasta on Hongkongissa tutkittu, erityisesti Occupy Central -liikkeen yhteydessä. Vuonna 2014 Hongkongissa osoitettiin mieltä, koska Kiina oli kieltänyt vapaan ehdokasasettelun hallintojohtajan vaaleissa; ehdokkaiden tuli olla Pekingin hyväksymiä. Lisäksi mielenosoittajat vaativat demokratiaa ja Kiinaa myötäilevan johdon vaihtamista. Britannia luovutti Hongkongin Kiinalle vuonna 1997 ja sen erityisasema – “yksi maa, kaksi järjestelmää” – taattiin vuoteen 2047 asti. Millaista demokratiaa Hongkongiin? Tutkijat kuvasivat demokratiadiskurssin pohjaksi kaksi sitaattia. Kiinan presidentti Xi Jinping totesi: “Me harjoitamme kiinalaista demokratiaa, emme länsimaista.” Siihen eräs Occypy Central -liikkeen kannattaja vastasi: “Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin länsimainen tai muunlainen demokratia, on vain demokratiaa isolla D-kirjaimella.”
Seminaarin lopuksi Daniel Kádár – yksi sen paneelin järjestäjistä, jossa olen itsekin mukana – esitteli uutta lehteä East Asian Pragmatics, jonka tarkoituksena on saada lisää näkyvyyttä Itä-Aasiaa koskevalle pragmatiikan tutkimukselle. Olen paljon siteerannut Kádária, joka on tuottelias ja tunnettu kohteliaisuustutkija, joten oli hauska saada hänelle kasvot.
Seminaarin jälkeen Kádár kutsui kaikki syömään. En tiennyt tällaisesta mitään, mutta kuljin samassa flow’ssa muiden kanssa, jutellen erään taiwanilaisen kanssa, johon olin tutustunut. Päädyin johonkin yliopiston ravintolaan ja Kádár tupsahti istumaan vastapäätäni. Oli oikein mukavaa ehtiä vähän tutustua häneen: kiireinen mies hyppi nimittäin paneelista toiseen ja oli mukana vähintään viidessä esitelmässä! Hän työskentelee tällä hetkellä puolet ajasta Unkarissa ja toisen puolen Kiinassa. Erilaisia ruokia tuotiin pöytään ja vaikka yksi lautanen oli tarkoitettu yhdelle ruokailijalle, aasialaisvoittoinen pyötäseurueeni halusi, että jaamme kaikki ruuat. Ne laitettiin keskelle ja jokainen nappasi sitten, mitä kaikkea halusi omalle lautaselleen.
Samaan aikaan kun itse vietin konferenssipäivää Hongkongin polyteknisellä yliopistolla Kowloonissa, keskustassa oli menossa suuri mielenosoitus, johon osallistui arviolta jopa miljoona hongkongilaista. Kiina oli kiristänyt otettaan Hongkongista ja rikoslakiin oli ehdotettu muutosta, joka mahdollistaisi sen, että jo rikoksesta epäilty voitaisiin karkottaa manner-Kiinaan. Mielenosoitukset jatkuivat rajumpina keskiviikkona ja seuraavana sunnuntaina. Jopa kaksi miljoona ihmistä oli silloin kadulla, kun taas itse katselin livestriimausta Hongkongista kotisohvaltani. Mielenosoitusten jälkeen ilmoitettiin luovutuslain lykkäämisestä, mutta aika näyttää, mitä tapahtuu – lain lykkääminen ei ole hongkongilaisille sama asia kuin ilmoitus siitä luopumisesta.
IPrAn avaus
Järjestyksessään 16. IPrA:n teema oli Pragmatics of the Margins. Avajaisissa kysyttiin, oikeutetusti, miksi kielitieteen konferensseissa – järjestettiin ne missä päin maailmaa tahansa – melkein kaikki kutsupuhujat tulevat Isosta-Britanniasta, USA:sta tai mahdollisesti Euroopasta. Onko kyse siitä, ettei eteläisten maiden tutkijoilla ajatella olevan mitään sanottavaa? Vai onko kyseessä vain paha tapa pyytää aina samoja naamoja?
Olen täysin samaa mieltä, että tiede ei voi olla Eurooppa- ja USA-keskeistä. Siitä osoituksena on, että näitä isoja konferensseja on alettu pitää muuallakin kuten Sociolinguistics Symposium viime vuonna Aucklandissa Uudessa-Seelannissa. Samalla elämme ajassa, jolloin lentomatkustamista pyritään vähentämään. Se on vähän ristiriitaista, koska monet marginaaliin jääneet alueet ovat nousseet tutkimuksessa ja meidän eurooppalaistenkin olisi tärkeää olla mukana heidän järjestämissä tapahtumissaan. Toiseksi olen kyllä itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että kutsupuhujat ovat usein natiivienglanninpuhujia. Siksi on tärkeää, että muidenkin kielten ja kulttuurien tutkijat olemme mukana kansainvälisillä areenoilla ja teemme itseämme tunnetuksi. Muuten tilanne ei muutu.
Kaikki edellä sanottu huomioiden oli äärimmäisen piinallista, että ensimmäinen kutsupuhuja, eräästä kiinalaisesta yliopistosta, oli täysi fiasko. “Tutkimuksessa” ei ollut päätä eikä häntää, eikä sen puoleen etiikkaakaan, mistä puhuja itse ei tuntunut olevan lainkaan tietoinen. Olisi tehnyt mieli huutaa ääneen, että olisittepa olleet aamulla kuuntelemassa erinomaisia itäaasialaisten pitämiä esityksiä: älkää nyt vain kuvitelko, että taso on tämä! En tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta laadunvalvonta oli tässä tapauksessa täysin pettänyt.
Toisen plenaristin myötä palattiin onneksi normaaliin päiväjärjestykseen. Meredith Marra tuli Uudesta-Seelannista, ja kuuntelin häntä myös Aucklandin SS:ssä. Marra on tutkinut maahan muuttaneita työntekijöitä. Ja hänkin muuten totesi esityksessään, että pragmaattisten normien noudattaminen oli tutkimuksen mukaan kielitaitoa tärkeämpää!
Paneelimme Historical politeness in Europe
Historiallista eurooppalaista kohteliaisuutta käsittelevä paneeli oli Gudrun Heldin idea, ja mukaan järjestäjiksi tulivat Annick Paternoster ja Daniel Kádár. Held ja Paternoster ovat molemmat italianisteja. Järjestäjät luulivat, että tulisi pieni paneeli, mutta toisin kävi: 16 esitelmällä tämä paneeli oli yksi suurimmista! Paneelimme pidettiin heti ensimmäisenä päivänä, ja se kesti taukoineen klo 8.30–19.15; oma esitelmäni oli päivän toiseksi viimeinen (järjestys eteni kauimmaisesta historiasta lähemmäs nykypäivää).
Oli vähän sattumaa, että pääsin mukaan, sillä en ole erityisesti ollut historiallisen kohteliaisuuden tutkija. Tuuli Holttinen näki viime syksynä mainoksen paneelista ja vinkkasi minulle (kiitos!). Aloin miettiä, että ehkä aineistostani löytyisi myös historiallista näkökulmaa ja tein abstraktin, joka hyväksyttiin.
Kevään aikana olen tutustunut laajemmin ranskalaiseen ja suomalaiseen kohteliaisuushistoriaan: tuntuu, että se on ollut tässä se puuttuva palanen, joka tuo perspektiiviä. Toisinaan mietin, luinko liikaakin kohteliaisuuden historiasta mutta paneelissa huomasin, että historialliset tutkijat arvostavat hyviä pohjatietoja. Lisäksi huomasimme Annick Paternosterin kanssa, että olimme molemmat lukeneet samaa teosta, Frédéric Rouvillois’n Histoire de la politesse! Lukemaani olen myös hyödyntänyt podcast-sarjassani (alkaen jaksosta 26), jossa käyn läpi ranskan kohteliaisuushistorian vaiheita (sarja jatkuu kesän jälkeen).
Paneelissamme oli esitelmiä Cicerosta Donquijoteen, klassisista käytösoppaista oppikirjoihin sekä varhaiselta uudelta ajalta 1900-luvulle ja nykypäivään. Kieliä ja kulttuureita oli mukana joka puolelta Eurooppaa: latina, italia, espanja, ranska, saksa, puola, suomi, ruotsi, vertailua englannin ja kiinan välillä…
Giovanna Alfonzetti etsi esityksessään yhteistä eurooppalaista mallia kohteliaalle keskustelulle. Hänen tutkimuksensa mukaan nykyajan säännöt ovat pitkälti samoja, jotka Florentine Giovanni della Casa esitti 1500-luvun käytösoppaassaan. Kiinnostavaa on myös, että Alfonzetti mainitsi della Casan antaneen ohjeita henkilökohtaisen tilan kunnioittamisesta ja keskeyttämisen välttämisestä – asioita, joita me suomalaiset usein hellimme omana kohteliaisuutenamme. Ehkä kyseessä on kuitenkin laajemmin eurooppalaiset arvot?
Vaikka meillä on paljon yhteistä, hovikulttuuri toi kohteliaisuuteen asioita, jotka eivät levinneet Suomeen asti. Hovikulttuuri oli miellyttämistä – art de plaire, sanoi Gudrun Held esityksessään – ja nimenomaan ylemmän miellyttämistä. Ja tarpeesta miellyttää tuli englantiin sana please ja ranskaan s’il vous plaît, joille ei ole suoraa vastinetta suomen kielessä. Joskus kuulee näitä “kohteliaita” sanoja haikaltavan suomeenkin. Mutta jos miettii historiallista kontekstia, jossa nämä sanat ja merkitykset ovat syntyneet, voi ehkä ollakin tyytyväinen, ettei meidän laajemmin tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme ole ollut niille tarvetta.
Etiketti on erillinen osa käytössääntöjä, ja sen juuret ovat erityisen vahvasti hovikulttuurissa ja aristokratian tavoissa. Kyseessä on erittäin säädelty käyttäytyminen, jota länsimaissa esiintyy nykypäivänä parlamenteissa, oikeuden istunnoissa, diplomatiassa ja armeijassa. Annick Paternoster kertoi anekdootin etiketin synnystä. Aurinkokuninkaan puutarhuri laittoi lappuja (étiquettes): ei saa astua nurmikolle. Mutta hoviväki ei uskonut. Kun puutarhuri oli valittanut asiasta Aurinkokuninkaalle, tämä määräsi, että kaikkien oli “noudatettava etikettiä”. Vähitellen etiketillä ryhdyttiin viittaamaan muihinkin sääntöihin, joita hovissa oli noudatettava.
Omassa esityksessäni puhuin historiallisista muutoksista kohteliaisuusnormeista ja kysyin, ovatko suomalainen ja ranskalainen käsitys kohteliaisuudesta lähentymässä toisiaan. Merkkejä tästä on! Olisi kiinnostavaa tietää, onko tällainen lähentyminen mahdollisesti tapahtumassa muissakin Euroopan maissa.
Monenlaisia esityksiä kohteliaisuudesta ja moraalista
Kohteliaisuudesta oli hyvin paljon esityksiä, erityisesti liittyen eri aasialaisiin kieliin ja kulttuureihin. Näiden esitelmien määrä tuntui suuremmalta kuin Belfastin IPrAssa: ensin mietin, oliko se vain oma tunne, mutta ehkä aasialaisten kielten esitelmien runsaus lisäsi esitelmiä tältä alalta.
Kuuntelin muun muassa paneelia muutoksista kohteliaisuudessa Itä-Aasiassa. Masato Takiura kertoi, että japanissa kunnioittavat puhuttelumuodot kokivat 150 vuoden kuluessa inflaation, jolloin piti keksiä erottelevampia muotoja. Takiuran mukaan japanilaiset tuntuvat olevan aina huolissaan siitä, ovatko heidän puhuttelumuotonsa riittävän kohteliaita. Michi Shiina puolestaan sanoi, että kunnioittavana puhutteluna suositaan nykyään etäisempää muotoa sase-te-itadaku (ennen suositun sase-te-kudasaru sijaan).
Myös Marina Terkourafin plenaarin aiheena oli kohteliaisuus: The frame-based approach to politeness: rationale and future directions.
Terkourafi puhui muun muassa siitä, mitä marginaalissa olevien tutkimus voi antaa. Hän itse tutki jo väitöskirjassaan Kyproksella asuvia kreikan kielen puhujia. Terkourafi totesi, että kohteliaisuudessa on kyse siitä, että puhujat jakavat joitakin normeja ja osoittavat kuulijalle verbaalista evidenssia jaetuista normeista. Näin ollen erityyppisiä käytöstapoja voidaan pitää kohteliaina: tosinaan puhuja epäonnistuu yrityksessään olla kohtelias, pyrkimyksestään huolimatta. Terkourafin käsitteli lyhyesti myös kulttuurien välistä kohteliaisuutta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että on tärkeää tutkia kulttuurista metakognitiota, ei pelkästään kielitaitoa. Terkourafi kertoi myös kiinnostavan anekdootin tervehdystavoista: Hollannissa tervehditään bussinkuljettajaa, Kreikassa ei, sillä kylteissä lukee: älä puhu kuljettajalle.
Yksi mielenkiintoinen paneeli oli Michael Haugh’n ja Rosina Márquez-Reiterin järjestämä, ja se koski moraalin rakentamista vuorovaikutuksessa.
Paneelin järjestäjät totesivat, että yhteiskunnassa tuntuu olevan meneillään ns. moraalinen käänne. Toisin sanoen julkisuudessa syytetään yhä enemmän ihmisiä siitä, että he ovat “tehneet jotakin väärää”. Heidän mielestään tämä ei koske pelkästään sosiaalista mediaa vaan laajemminkin yhteiskunnallista keskustelua. Tämä tuntuu kyllä pitävän paikkansa suomalaisessakin keskustelussa: viime aikoina on kuulunut valitteluja sitä, ettei mitään saisi enää sanoa. Helsingin Sanomien haastattelussa (19.6.2019) Tampereen yliopiston julkisoikeuden yliopistonlehtori ja dosentti totesi näin: “Halutaan kertoa oma näkemys ilman että kukaan on eri mieltä. Ja jos joku on eri mieltä, niin se on heti vaientamista.”
Tutkijan vapaa iltapäivä ja konferenssi-illallinen
IPrA on pitkä kongressi, joka kestää sunnuntaista perjantaihin, eivätkä päivätkään mitään lyhyitä ole. Niinpä tapana on viettää vapaa keskiviikkoiltapäivä. Tuli ihan mieleen ranskalainen koulu.
Lähdin kävelylle Kowloonin puoleista satamakatua pitkiä ja tulin “tähtien kadulle” (Avenue of stars), joka on omistettu elokuvien sankareille.
Hongkongin lämpötila huiteli lähellä 30 astetta, ja kosteusprosentti oli 80–90. Oli saatava vähän juomista. Mikäs muukaan kahvila siellä oli paraatipaikalla kuin Starbucks! Sehän sopi hyvin, onhan sitä kenttätyössä eräitäkin tunteja Starbuckseissa istuttu. Nyt sai kuitenkin vain rentoutua muffinssin ja jääteen kanssa.
Konferenssi-illallinen järjestettiin Colour Crystal -ravintolassa. Istuimme isoissa pyöreissä pöydissä. Ruokalajit saapuivat yksi kerrallaan, ja tarjoilija jakoi pienen annoksen jokaiselle. Pöydässämme istunut taiwanilainen osasi kertoa ruokalajeista ja miten niitä pitää syödä. Ravintola edusti kantonilaista keittiötä, jossa ruokia valmistetaan mielellään höyryttämällä. Ruoat eivät ole tulisia; sitä vastoin soijasta ja muusta suolaisesta pidetään. Jälkiruoaksi tarjoiltiin hyytelöä ja lämmintä papukeittoa.
Istuin oikein hyvässä seurassa: Camilla Lindholm oli toisella puolellani ja paneelimme järjestäjät Annick Paternoster ja Gudrun Held toisella. Oli todella mukavaa saada mahdollisuus tutustua paremmin paneelimme järjestäjiin!
Mitä jäi käteen?
IPrA on valtava konferenssi, johon osallistui tänä vuonna vajaa tuhat tutkijaa. Sen vahvuus on, että on valtava määrä esityksiä, joista voi valita. Näin kohteliaisuustutkijana pragmatiikan alan konferenssi on erityisen kiinnostava ja tuntuu myös, että kohteliaisuustutkimuksen suosio on nousussa. Tokihan täältä löytyi vaikka mitä aloja, mutta melkein koko konferenssin olisi voinut viettää kohteliaisuuden parissa.
Verkottumisen osalta konferenssi oli myös erityisen onnistunut. Oman paneelin järjestäjiä tai sen osallistujia en juurikaan tuntenut ennalta, joten uusia tuttavuuksia alalta syntyi. Lisäksi yllättävissä tilanteissa saatoin kohdata jonkun tuntemattoman tutkijan, jolla olikin yllättävän paljon yhteistä kanssani (puhuttelu: kyllä! fokusryhmät: kyllä!). Ehdin myös jutella monen suomalaistutkijan kanssa, joita en tapaa arjessa. Kaikkein tärkeintä tällaisissa konferensseissa on mielestäni, että on paikalla ja valmiina keskustelemaan. Juttuseuraa löytyy aina.
