Kohteliaisuus murroksessa 1700-luvun Ranskassa

1600-luvun lopulla käytössäännöt olivat tunkeutuneet aiempaa laajemman ja epäyhtenäisemmän yleisön piiriin Ranskassa.  Sääntöjä muokattiin ja määriteltiin uudelleen: oli hovi ja Pariisi, ylin aristokratia ja maaseuden alempi aateli, porvariston koulut ja pienet maaseutukoulut ja niin edelleen.

Ranskalainen historioitsija Jacques Revel näki kohteliaisuuden voiman siinä, että vaikka yksittäiset käytännöt olivat moninaisia, se kuitenkin muistutti ihmisten jakamasta yhteisestä käyttäytymismallista.

Jean Baptiste de la Salle (1703)

Jean Baptiste de la Salle

Yksi osoitus laajalle levinneistä käyttäytymisihanteista oli pappi Jean Baptiste de la Sallen (1703) teoksen Règles de la bienséance et de la civilité chrétienne (’Ohjeita säädyllisyydestä ja kristillisistä käytöstavoista’) valtava menestys: vuoteen 1875 mennessä ainakin 126 painosta oli ilmestynyt.

La Sallen oppaassa kohteliaisuuden vaatimukset kohdistuivat kaikkein ankarimpina kehoon, jonka valvonta oli äärimmäistä ja yksityiskohtaista. Jo teoksen sisällysluettelo oli jaettu kehonosien mukaan: ryhdistä päähän, aina nenään ja kulmakarvoihin asti. Ylipäänsä käytösoppaat 1500-luvulta alkaen olivat ohjeistaneet kehon toimintoja, jotka vasta 1800-luvulla lakkasivat olemasta keskustelun aihe.

La Salle tuomitsi kaikkein viattomimmankin käytöksen, jossa huomio herpaantui vastoin sosiaalisten tilanteiden vaatimuksia: ”Istuttaessa ei pidä kirjoittaa tai piirrellä kuvioita maahan kepillä tai ruo’olla: se merkitsee, että on haaveilija tai huono oppilas.” Kaikista intiimiyden ilmaisuista tuli epäilyttäviä, ja intohimot oli hillittävä. Soveliaisuus vaati jopa, että nukkumaan mennessä keho kätketään omilta silmiltä ja vältetään katsahtamastakaan siihen. Aikuisten ja lasten oli eleissään noudatettava soveliaisuuden vaatimuksia, jotka olivat erottamattomasti kohteliaita ja kristittyjä.

Jacques Revel on todennut, että tapakasvatus sai viimeisen ja laajimman perinteisen muotoilunsa La Sallen teoksen ankarassa muodossa. Ranskassa käytösopas vakiinnutti kanonisoidun version kohteliaisuudesta, jonka vaikutukset rippeet ylsivät aina 1900-luvulle asti.

Käytöstapojen menestys vaikutti varmalta, mutta toisin kävi: muutamassa vuosikymmenessä koko kohteliaisuuden käsite joutui vastatuuleen ja arvioitiin uudelleen. 1700-luvun lopulla kohteliaisuusnormisto oli Revelin sanoin “enää vanhanaikainen muodollisuus, jonka arvo oli romahtanut”. Louis Sébastien Mercier totesi teoksessaan Tableau de Paris (1781) näin: ”Nykyään vain pikkuporvaristo pitää yllä näitä ikävystyttäviä seremonioita sekä hyödyttömiä ja iänikuisia tapoja, joita se yhä kutsuu kohteliaisuudeksi ja jotka väsyttävät äärimmäisyyksiin asti seurapiireihin tottuneet ihmiset.”

Kritiikki kohteliaisuutta kohtaan

Käytösoppaiden levikit olivat 1700-luvulla ja vielä 1800-luvun alkupuoliskollakin suuria, ja oppaat levisivät maaseudulle asti. Vaikka kohteliaisuusnormisto vakiintui jopa 150 vuodeksi, ongelmia esiintyi esimerkiksi kouluissa. Ensinnäkin oppaiden tekstit oli painettu vanhalla kirjaimistolla, joita oppilaiden oli vaikea lukea, sillä käytössä oleva kirjaimisto oli yksinkertaistunut. Toiseksi oppaissa esitetty kohteliaisuuden muoto oli jähmettynyt: kun samat oppaat ja niiden versiot kiersivät, sisältö ei enää vastannut käytäntöjä vaan oli jo vanhentunut.

Lisäksi kohteliaisuus käsitteenä oli ristiriitainen. Oliko kyseessä kaikille sopiva malli, kuten jo Erasmus Rotterdamilainen oli esittänyt, vai oliko se hovikohteliaisuuden kaltainen sääntöjärjestelmä, joka erotti pienen ryhmän muista? Kritiikin mukaan kohteliaisuus oli yksi tapojen järjestelmä muiden mahdollisten joukossa. Mihin perustui uskominen oikeanlaisiin eleisiin? Michel de Montaigne oli sanonut jo 1500-luvulla: ”Ei ainoastaan jokaisella maalla, vaan myös jokaisella kaupungilla on oma kohteliaisuutensa, samoin on jokaisella viralla. Minut kasvatettiin siihen melko huolellisesti lapsuudessani ja olen elänyt tarpeeksi hyvässä seurassa osatakseni ottaa huomioon meidän ranskalaisen kohteliaisuutemme, ja voisin pitää koulua aiheesta. Pidän kohteliaisuuden noudattamisesta, mutta en niin pelkurimaisesti, että elämäni olisi sen takia rajoittunutta”.

Michel de Montaigne.

Jacques Revelin mukaan suositut käytösoppaat, kuten Antoine de Courtinin (1671) Uusi tutkielma käytöstavoista ja edellä mainittu la Sallen opas, yrittivät pelastaa ajatuksen yleispätevistä kohteliaisuussäännöistä siten, että ne irrottivat kohteliaisuuden pelkästään maallisesta ja humaanista ulottuvuudesta ja tekivät siitä hyveen, joka liittyy Jumalaan, lähimmäisiin ja meihin itseemme. Suuresta suosiostaan huolimatta nämäkin oppaat ryhtyivät kuitenkin taisteluun jo valmiiksi vanhanaikaisina: levittäessään kristillistä käytösopetusta suurille joukoille, ne menettivät todelliset eliitit.

1700-luvun puolivälissä civilité eli hyvät käytöstavat kävivät enää köyhtyneestä kohteliaisuudesta – todellista kohteliaisuutta oli politesse. Käytössäännöt alennettiin käsittämään sosiaalisen käyttäytymisen kaikkein ulkoisinta osaa, mikä kiinnosti vain ”alempiarvoisia henkilöitä”. Toisin sanoen kohteliaisuus kiellettiin, koska se oli tarkoitettu kaikille.

Sydämen kohteliaisuus

Vielä radikaalimman kritiikin mukaan kohteliaisuus oli seurapiirien turhuutta ja valheellisuutta. Tämäkään kritiikki ei ollut uusi, vaan sitä olivat jo 1600-luvulla esittäneet suuret ranskalaiset moralistit kuten La Rochefoucauld. Myös Courtin oli joutunut argumentoimaan oppaassaan, että kyseessä oli “oikea kohteliaisuus”. Perusteet hän liitti kristinuskoon: “oikea kohteliaisuus” ilmaisi luonnostaan kristityn sielun armeliaisuutta toisin kuin väärä, teeskennelty ja laskelmoiva kohteliaisuus, joka tähtäsi maailman pettämiseen.

Ranskalainen moralisti Jean de la Bruyère oli erottanut jo teoksessaan Les Caractères (1688)  pinnallisen ja hyödyttömän kohteliaisuuden todellisesta sydämen kohteliaisuudesta. 1700-luvulla yksi ranskalaisen tietosanakirjan Encyclopédien tekijöistä puolestaan kirjoitti  kohteliaisuudesta kriittisesti näin: tyhjä puhetapa täynnä liioiteltuja ilmaisuja, yhtä tyhjä niin merkityksistä kuin tunteistakin.

1700-luvulla kritiikkiä kohteliaisuutta vastaan esitti erityisesti filosofi Jean-Jacques Rousseau, joka nosti esiin järjen ja sydämen tapojen tyranniaa vastaan. Rousseau pohti lapsen kasvatusta teoksessaan Émile ou de l’éducation (1762). Se ilmestyi Jalmari Hahlin suomennoksena Emile eli kasvatuksesta (1905).

Jean-Jacques Rousseau Émile, ou de l’éducation

Rousseau pitää teoksessaan lasta lähtökohtaisesta hyvänä. Hänen mukaansa lapsi on kasvatettava vapaaksi, autonomiseksi ihmiseksi. Kirjan Émile kasvatetaan maailmalta sivussa, jotta hän olisi paremmin valmistautunut sitä varten. Rousseaulainen kohteliaisuus ei ole seurausta pitkästä harjoittelusta. Rousseau varoittaakin kohteliaisuusmuotojen mekaanisesta mieleen juurruttamisesta: se tuottaa haittaa, koska lapsille tulee tapa sanoa asioita, joita he eivät tarkoita. Kirjan Émile tuntee myötätuntoa toisia kohtaan – nämä tunteet ovat aidon kohteliaisuuden lähtökohta.

Tutkija Peter France analysoi, että Rousseaun käsite véritable politesse (’todellinen kohteliaisuus’) vastasi pikemminkin humanité’tä eli inhimillisyyttä. Jos politesse rajoittui le monde’een, (‘maailma’) joka tarkoitti 1600- ja 1700-lukujen taitteessa hovia, inhimillisyys puolestaan kuului à tout le monde eli ‘kaikille’. Joka tapauksessa Jacques Revel totesi, että kasvatuksen ideaali vaihtui ranskalaisen eliitin keskuudessa, joka koki, että asiat opittiin parhaiten yksityisten ihmissuhteiden piirissä. Revel analysoi, että yksityisyyden voitto merkitsi muodollisuuden kohteliaisuuden loppua, vaikka käytösoppaiden sisältö pysyikin melko moninaisena.

Kohteliaisuuden moniselitteinen käsite

Peter Francen mukaan debatti kohteliaisuudesta koski vain pientä osaa ranskalaisista ainakin Ranskan vallankumokseen asti. Jacques Revel kuvasi tilannetta Ranskan vallankumouksen aikana siten, että tasavaltalaiset käyttäytymissäännöt yrittivät saada aikaan “mahdotonta liittoa” rousseaulaisen kasvatuksen sekä tarkastetun ja muokatun erasmuslaisen mallin välillä. Tuloksena oli kummallisia epäsikiöitä, joiden tarkoituksena oli ristiriitaisesti juurruttaa ihmisille sekä vanhat tavat että uudet arvot. Vuonna 1798 Chemin kirjoitti teoksessa Civilité républicaine (‘Tasavaltalaiset käytöstavat’) näin: Tänään ei ole enää vain yhtä sääntöä, jota seurata kanssakäymisessä: kyse on olemisesta vapaa, vaatimaton, suora ja uskollinen jokaisen kanssa. Tällaiset julistukset jäivät kuitenkin harvinaisiksi: käytösoppaat säilyivät pitkälti aikaisemman kaltaisina, eivätkä ne kyenneet uudistumaan.

Kun kohteliaisuus levisi laajalle Europassa, se oli pelkkä jäänne aikaisemmasta, Jacques Revelin sanoin ”jähmettynyt, köyhtynyt ja rapistunut”. Täynnä ristiriitaisuuksia oleva kohteliaisuus toi esiin vain autoritaariset säännöt ja komedian ulkoisesta. Pelkäksi ulkokuoreksi kutistunut kohteliaisuus nauratti. Revel totesi johtopäätöksenään, että “muodollinen kohteliaisuus säilyi siellä missä mitään ei ollut opittu”.

Peter France analysoi, että Rousseau tai hänen edeltäjänsäkään eivät pystyneet todella ratkaisemaan moraalisia, sosiaalisia ja poliittisia ristiriitoja, jotka kohteliaisuuden käsitteeseen yhdistettiin. Yhtäältä kohteliaisuuden käsitettä pidettiin riittävän suuressa arvossa, jotta sen puolesta kannatti taistella. Toisaalta kohteliaisuus oli liiaksi kietoutunut yhteen tietyn yhteiskuntajärjestelmän kanssa, jotta se olisi helposti voitu muuntaa universaaliksi moraaliseksi arvoksi. Siten kohteliaisuus säilyikin vielä pitkään moniselitteisenä käsitteenä.

Lisää aiheesta:

Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 28. jakso Käytöstavat murroksessa 1700-luvun Ranskassa: tapojen tyranniaa vai sydämen kohteliaisuutta? 3.6.2019.

Lähteitä:
France, Peter 1992. Politeness and its discontents. Cambridge: Cambridge University Press.

Revel, Jacques 1986 [suomennos Johanna Ilmakunnas, 2001]. Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. Teoksessa (Toim. Philippe Ariès, Georges Duby, Roger Chartier) Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Nemo, 25–85.

Leave a Reply