Suurin sosiolingvistiikan konferenssi järjestetään joka toinen vuosi. Tänä vuonna Sociolinguistics Symposium rantautui ensimmäistä kertaa eteläiselle pallonpuoliskolle: Uuden-Seelannin Aucklandiin!
Sociolinguistics Symposium 22:n (SS 22) teemana oli rajojen ylittäminen, Crossing boarders: South, North, East, West. Konferenssiin osallistui yli 900 sosiolingvistiä 60 eri maasta, myös useita suomalaisia. Meille kerrottiin heti avajaisissa, että on turha valittaa, montako tuntia olette tänne lentäneet: uusiseelantilaisille tutkijoille moiset etäisyydet ovat arkea.
Plenaristit
SS 22:ssa oli yhteensä seitsemän plenaristia eli kutsuttua puhujaa. Uusiseelantilaisia heistä oli kolme: Allan Bell, Janet Holmes ja Rawinia Higgins.
Allan Bell on yksi Journal of Sociolinguistics -lehden perustajista. Hän on toimittanut lehteä jo yli 20 vuotta. Viime vuonna hän kirjoitti henkilökohtaisen esseen sosiolingvistiikan muodoista ja tilasta. Esityksessään Bell näytti kansikuvan kirjasta, joka koskee maailmassa puhuttuja englannin kielen variantteja. Kappas vaan: kannessa esitetty kartta ei ulottunutkaan Uuteen-Seelantiin asti! Muutenkin maailmankartan muoto ohjaa käsityksiämme. Entä jos kartta esitettäisiinkin eri tavalla ja sen keskusta siirrettäisiin?
Tai mitä jos kääntäisimme kartan ylösalaisin?
Janet Holmes on nykyään jo eläkkeellä, mutta hän vieraili Helsingissä reilu kymmenen vuotta sitten. Silloin hän piti muutaman päivän pituisen sosiolingvistiikan kurssin kielten tohtorikoulussa Langnetissa. Plenaarissaan Holmes esitteli uusiseelantilaisten tutkijoiden saavutuksia sosiolingvistiikan aloilla. Hänen näyttämästään kuvasta saa myös käsityksen, mitä kaikkea sosiolingvistiikassa tutkitaan: esimerkiksi kielipolitiikkaa, murteita ja kielen vaihtelua, koodinvaihtoa ja kielten limittäistä käyttöä (translanguaging), tyyliä ja mediadiskurssia sekä sosiopragmatiikkaa (esim. narratiivinen analyysi ja työpaikkadiskurssit).
Rawinia Higgins kertoi maorin kielen (te reo Māori) elvyttämisestä. Uuden-Seelannin alkuperäinen väestö, maorit, puhuu kieltä, joka eli pääasiassa eristyksissä 1800-luvulle asti, jolloin eurooppalaiset saapuivat. Maorista tuli virallinen kieli vasta 1987. Kielen puhujia on noin neljä prosenttia uusiseelantilaisista.
Rita Kothari (Ashoka University, India) on kirjoittanut tuoreen teoksen A Multilingual Nation: Translation and Language Dynamic in India (2018). Kothari kertoi plenaarissaan, ettei Intiassa ole sanaa monikielisyydelle, vaikka se on erittäin monikielinen maa. Pieni intialainen tyttö voi osata jopa kymmentä kieltä jonkin verran. Intiassa ajatellaan, ettei kääntämistä tarvita, koska kieliä opitaan käytännössä silloin, kun niitä tarvitaan. Kääntämistä tarvitaan vain yksikielisissä yhteiskunnissa. Isolle osalle maailman ihmisistä yksikielisyys ei siis ole normi vaan monikielisyys. Intiassa ihminen ei muuten välttämättä edes tiedä oman kielensä nimeä: ethän välttämättä muista puhelinnumeroasikaan, koska itselleen ei ole tarvetta soittaa.
Alastair Pennycook (University of Technology Sydney) puhui sosiolingvistiikan murroksesta. Hänen mukaansa suuntana on kriittis-kompleksinen sosiolingvistiikka ja kielellisten käytäntöjen moninaisuus. Pennycook on kirjoittanut Emi Otsujin kanssa teoksen Metrolingualism: Language in the City (2015). Metrokielisyys on yksi uusista sosiolingvistisistä termeistä, joilla kuvataan monikielisyyttä, tässä tapauksessa kaupungeissa. Vanhat termit eivät ole riittäneet kompleksisen todellisuuden selittämiseen.
Anna de Fina (Georgetown University) tutkii narratiiveja, erityisesti maahanmuuttajien. Plenaarissaan hän esitteli kysymyksiä, joita meidän tulisi hänen mielestään tarkastella: Millaisiin uusiin yhteisöihin maahanmuuttajat tulevat? Millaisia vaikutuksia näillä kohtaamisilla on heihin ja paikallisten yhteisöjen jäseniin? Millaisia kielellisiä ja viestinnällisiä strategioita he kehittävät?
Li Wei (University College London) on kirjoittanut Ofelia Garcían kanssa teoksen Translanguaging, Bilingualism and Education (2014). Esityksessään Wei painotti, ettei kieli ole olemassa ilman muutosta: muuttoliikkeet ja teknologian kehitys vaikuttavat. Hän myös korosti, ettei englanti kuulu vain yhdelle kansakunnalle, vaan sillä on monia omistajia. Hän kysyi, voiko ei-syntyperäinen puhuja luoda uutta kielenkäyttöä. Usein näitä luovia ratkaisuja pidetään nimittäin virheinä eikä innovaatioina. Kuitenkin kaikki nimetyt kielet ovat kontaktikieliä, jotka ovat aina lainanneet ja sekoittuneet toisiin kieliin. Kielten nimeäminen on poliittista ja ideologista toimintaa, joka on yhteydessä valtioiden ja kansakuntien syntyyn.
Puhuttelupaneelimme
Osallistuin Yasemin Bayyurtin ja Çiler Hatipoğlun järjestämään puhuttelupaneeliin Address forms stranded across cultures: Language learner’s interlanguage address behavior. Bayyurt ja Hatipoğlu toimittavat parhaillaan myös puhuttelukirjaa kielenopetuksen ja -oppimisen näkökulmasta. Kaikki paneelin osallistujat ovat mukana kirjahankkeessa. Valitettavasti Bayyurt ei Turkin kansalaisena saanut viisumia Uuteen-Seelantiin, eikä hän päässyt lainkaan paikalle – Uusi-Seelanti ei kuulemma tällä hetkellä myönnä lainkaan viisumeita turkkilaisille.
Paneelissamme esittelin tutkimusta, jota olen tehnyt Tuuli Holttisen kanssa. Ensinnäkin vertasimme ranskan kielen oppijoiden sinuttelu- ja teitittelyvalintoja suomen ja ranskan natiivipuhujien valintoihin. Toiseksi tarkastelimme syntyperäisten ranskalaisten puhutteluvalintoja: sinuttelevatko vai teitittelevätkö he opiskelijoitaan? Tulostemme mukaan edistyneet ranskan oppijat käyttävät sinuttelua ja teitittelyä melko tavalla natiivien tapaan, mutta he eivät kuitenkaan uskalla sinutella yhtä paljon kuin syntyperäiset ranskanpuhujat. Natiiviopettajat olivat puolestaan jakautuneet: osa sinuttelee, osa teitittelee opiskelijoita. Valinta ei ole pelkästään kulttuurinen tai pedagoginen, vaan puhuttelulla voidaan rakentaa suhdetta opiskelijoihin.
Paneelissamme käsiteltiin puhuttelumuotoja oppimisen näkökulmasta monessa muussakin kielessä: turkissa (venäjän ja arabian puhujat), englannissa, saksassa ja italiassa (englannin ja saksan puhujat), englannissa (bosnian ja turkin puhujat), japanissa (eri kielten puhujia) sekä venäjässä ja puolassa (saksan puhujat).
Koska puhuttelumuotojen käyttö on usein erilaista eri kielissä, se saattaa aiheuttaa haasteita vieraan kielen puhujille. Monessa esitelmässä kävi ilmi, että puhuttelumuotoja ei osattu kovin hyvin. Opetuksessa tulisikin keskittyä enemmän sosiopragmaattisiin taitoihin.
Muuta konferenssin antia
Tällaisessa valtavassa kongressissa tarjontaa on niin paljon, että aina löytyy jotakin mielenkiintoista kuunneltavaa. Esimerkiksi Janus Mortensenin ja Kamilla Kraftin järjestämässä paneelissa käsiteltiin normeja: Norms in sociolinguistics. Revisiting familiar ground and exploring new frontiers. Normien käsitettä haastaa sosiolingvistiikan monikielinen käänne, johon kuuluvat käsitteet superdiversiteetti ja translanguaging. Tuntuukin, että ainakin paneelin osallistujilla oli käytössään hyvin paikallisia ja pieniä aineistoja.
Linus Salön ja David Karlanderin paneelissa The Life and Afterlife of Sociolinguistic Ideas käsiteltiin uusia sosiolingvistiikan käsitteitä, kuten aiemmin mainittuja termejä translanguaging ja metrolingualism. Uusilla käsitteillä yritetään karistaa vanhoja kielenkäyttöä ohjaavia ideologioita. Näihin liittyy kuitenkin myös riskinsä ja osa termeistä saattaa jäädä väliaikaisiksi. Paneelin lopussa kommenttinsa esitti Alexandra Jaffe (California State University, Long Beach).
Kuuntelin myös monia kiinnostavia yksittäisiä esitelmiä liittyen esimerkiksi maahanmuuttajien suhtautumisesta eri kieliin. Toisia kuuntelemalla saa myös ideoita uusista menetelmistä: visuaalisia metodeja – kuten refleksiivistä piirtämistä – voidaan yhdistää esimerkiksi haastatteluihin. Näin voidaan saada kiinnostavaa lisätietoa.
Konferenssiin kuului perinteiseen tapaan illallinen. Se pidettiin Auckland War Memorial Museumin tilausravintolassa. Satuin istumaan erään uusiseelantilaisen vieressä. Vaihdoimme hänen kanssaan tietoja Uudesta-Seelannista ja Suomesta. Puhuimme muun muuassa heidän pääministeristään Jacinda Ardernista, joka sai kesäkuussa vauvan, ja maorikulttuurista (maorin kielen opiskelu ei ole vieläkään pakollista). Illallisen kruunasi elävä musiikki, jonka tahdissa sosiolingvistit innostuivat tanssimaan.
Aucklandin nähtävyyksiä
Päivät ovat konferensseissa tunnetusti pitkiä, joten suurille turistikierroksille ei valitettavasti jää aikaa. Näin pitkän matkan päässä olevaan kohteeseen sai tulla päivää ennen. Se on erittäin järkevää jo yhdeksän tunnin aikaeronkin takia. Ennen konferenssin alkua ehdin käydä Auckland Art Galleryssä, joka olikin oikein mainio tapa yrittää paeta niin aikaerorasitusta kuin sadetta ja viimaakin.
Konferenssi loppui viimeisenä päivänä jo iltapäivällä, jolloin suuntasin Sky Toweriin, joka on 328 metriä korkea. Sattui vielä kirkas sää, joten näkymät olivat upeat.
Lento Hongkongiin lähti seuraavana päivänä vasta keskiyöllä, joten yksi päivä oli vielä aikaa katsella nähtävyyksiä. Vierailin Auckland War Memorial Museumissa, josta en ollut nähnyt kuin tilausravintolan. Siellä näki ja koki sotahistoriaa ja maorikulttuuria. Pääsin myös heidän kulttuuriesitykseensä.
Maoreilla on tatuointeja, myös kasvoissa, kuten kuvassa esiintyvillä naisilla leuassa. Näin tämäntyyppisen leukatatuoinnin myös yhdellä naisella konferenssissa. Esityksen jälkeen kysyimme naisten leukatatuoinneista. Niitä on kuulemma erilaisia ja niitä voidaan täydentää.
Tieteelliset konferenssit voivat näemmä viedä eksoottisiin paikkoihin. Tämä reissu oli kyllä kaiken vaivan arvoinen. Suuri kiitos yliopistolle, joka mahdollisti työmatkan maailman toiselle puolelle!
