1600-luku oli Ranskan suuri vuosisata (le Grand Siècle), jolloin maa oli Euroopan mahtavin valtio politiikassa, talouselämässä, tieteissä, taiteissa ja kirjallisuudessa. Vuosisata oli vahvojen hallitsijoiden aikaa: itsevaltius saavutti huippunsa Ludvig XIV:n eli Aurinkokuninkaan vallassaolon aikana (1643–1715).
Yhteiskunnallisten käänteiden myötä käytöstavat muuttuivat. Vielä 1500-luvulla Erasmus Rotterdamilaisen Kultainen kirja oli painottanut sääntöjä, jotka kaikki voisivat hyväksyä. Toisin sanoen kohteliaisuuden tehtävänä oli yhdistää ihmisiä toisiinsa. Hovin hallitsemassa Ranskassa 1600-luvulla käytössääntöjen tehtävä oli kuitenkin päinvastainen, sillä niiden noudattamisesta tuli erottelun symboli.
Civilité eli käytöstavat
1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla käytettiin sanaan civilité, jonka voi kääntää käytöstapojen – ja erityisesti hovin sääntöjen –noudattamiseksi. Niitä tarjottiin matkittavaksi myös maakuntien herrasmiehille ja porvaristolle, jotka halusivat erottautua rahvaasta.
Ylimystö oli täysin riippuvainen hovista, eikä sillä voinut olla mitään poliittisia tai muitakaan vaatimuksia. Yläluokka kuitenkin hyväksyi sen, koska vastineeksi se sai muiden yläpuolella olevan asemansa. Seurauksena oli paradoksinen tilanne. Yhtäältä asema muiden yläpuolella aiheutti sen, että muut ryhmät yhteiskunnassa pitivät sen käytöstapoja mallina. Toisaalta tapojen piti kuitenkin pysyä sellaisina, etteivät muut voisi niitä matkia.
Kun porvaristo ryhtyi matkimaan hovista riippuvaisen eliitin tapoja, käytöstavat eivät enää pysyneet erottelevina. Silloin ylimystön oli kehitettävä entistä hienostuneempia käytöstapoja.
Courtisan eli hovimies
Jo 1528 eli kaksi vuotta ennen Erasmuksen Kultaista kirjaa Italiassa ilmestyi Baldesar Castiglionen teos Il Libro del Cortegiano, josta tuli 200 vuodeksi hoviyhteisön peruskielioppi. Se käännettiin useille Euroopan kielille, ja ensimmäinen ranskankielinen painos ilmestyi vuonna 1537. Suomeksi teos ilmestyi kulttuurihistoriallisena tekona vasta 1957 nimellä Hovimies ja J.A. Hollon suomentamana.
Hovimiehessä kuvataan yksityistä keskustelua Urbinon herttuan hoviin kuuluvien henkilöiden välillä. Erona Erasmukseen kirjaan oli se, ettei kyseessä ollut kasvatusopas vaan vapaamuotoinen kertomus eliitistä, joka tunnistettiin sellaiseksi heti ilman, että sen olisi tarvinnut välittää yhdestäkään säännöstä. Täydellisen hovimiehen tunnisti ruhtinaan suosiosta ja sulosta eli viehätyksestä. Hoviherran ylhäisyyttä ei opittu, vaan syntyperä ratkaisi.
Termi courtisan (‘hovimies’) kilpaili vuosisatoja käsitteen l’homme civile (‘hyväkäytöksinen ihminen’) kanssa. Minkä vuoksi? Koska sillä ei ollut samoja ongelmia kuin civilitén eli käytöstapojen käsitteellä: hovimies perustui syntyperälle ja lahjoille, eikä opeteltavissa oleville käytössäännöille.
Salonkien honnête homme eli hienotapainen ihminen
1620–30-luvuilta lähtien syntyi käsite honnête homme eli ‘hienotapainen ihminen’. Sen synnytti eliitti, joka saattoi olla aristokraattista alkuperää tai sitten ei. Vaikka vastustettiin hovin autoritaarisuutta ja muodollisia tapoja, kyseessä eivät olleet kaikille avoinna olevat käytössäännöt, vaan suljettu eliitti keskusteli pariisilaissalongeissa.
Maineikkain salongeista oli Hôtel de Rambouillet. Se oli yksityinen ja intiimi tila, jota hallitsi nainen ja pääosaa esittivät vierailevat naiset. Ajateltiin, että kohteliaisuutta voi oppia vain suljetussa piirissä, eikä sitä voinut kirjoittaa oppaisiin. Kuitenkaan honnête homme ei korvannut aristokraattista civilitén käsitettä vaan hävisi sille lopulta.
Hovin käytössäännöt mallina yhteiskunnan eri kerroksille
1600-luvun jälkipuoliskolla Ludvig XIV piti aateliston otteessaan käytösetiketillä ja mursi ryhmien välisen solidaarisuuden. Hovin etiketti määräsi jokaisen käyttäytymisen hierarkiassa. Hallitsija valvoi hoviväkeä, mutta myös jäsenet kontrolloivat lakkaamatta toisiaan ja itseäänkin. Hovi teki ulkokuoren hallinnasta sosiaalisen normin. Siihen kuului etiketin kunnioittaminen, vaatteet, puhe, esiintyminen. Myös kolme p:tä olivat tärkeitä: parfyymi, puuteri ja peruukki.
Aristokratian käytösmalleja tarjottiin ihanteiksi ryhmille, jotka pyrkivät niitä jäljittelemään. Esimerkiksi alemman aateliston ja erilaisten eliittien kohtalo liittyi monarkian tulevaisuuteen. Ranskassa oli vain yksi hovi, joten sosiaalinen onnistuminen oli kiinni kuninkaan suosioon pääsemisestä. Niinpä alkoi ilmestyä kirjallisuutta niille, jotka haaveilivat pääsystä hallitsijan läheisyyteen. Lähtökohtana oli kunnianhimo ja ajatus siitä, etteivät syntymälahjat merkinneet kaikkea.
Nicolas Faret’n (1630) opas Honnête Homme ou l’Art de plaire à la cour (’Hienotapainen ihminen eli taito miellyttää hovia’) antoi käytösohjeita hoviin pyrkiville. Kirjoittaja oli itse esimerkki teoksensa kohderyhmästä: maalaiskäsityöläisen poika, joka nousi kaikkein korkeimpiin virkoihin kuninkaan lähipiirissä. Hän lainasi ohjeita Castiglionen Hovimiehestä ja tiukensi niitä. Faret’n hovimies tottelee isäntäänsä, ei kehu itseään, ei sano eriävää mielipidettä ja hänelle vaatimattomuus on hyve.
Antoine de Courtin (1671) tarjosi oppaassaan Nouveau Traité de la civilité qui se pratique en France parmi les honnêtes gens (’Uusi tutkielma käytöstavoista, joita hienotapaiset ihmiset harjoittavat Ranskassa’) hierarkkisen hovikohteliaisuuden normeja kaikille yhteiskunnan kerroksille. Opas oli suunnattu paitsi nuorille myös niille, joilla ei ollut mahdollisuutta saapua Pariisiin ja hoviin oppiakseen hienoja käytöstapoja. Erasmuksen tavoin Courtain oli kasvattaja, joka uskoi, että kaiken voi oppia.
Politesse eli ‘kohteliaisuus’
1600-luvulle asti käsite politesse (‘kohteliaisuus’) tarkoitti konkreettisesti hiomista ja tasoittamista. Modernissa merkityksessä ‘tapojen hienostuminen’ ja ‘hyvät käytöstavat’ se esiintyi ensimmäistä kertaa Richelet’n sanakirjassa vuonna 1679. Samalla sanan konkreettinen merkitys hävisi.
Käsitettä politesse ei aluksi pidetty civilitén synonyyminä, koska kyse ei ollut ainoastaan taidoista, jotka helpottivat sosiaalisia suhteita vaan kyvyistä, jotka tekivät niistä miellyttäviä. Siten politesse liittyi hienostuneisuuteen, eleganssiin ja viehättävyyteen, ja sanan merkityssisältö oli rikkaampi kuin civilitén.
Verbi polir (‘hioa’) oli vastakohta hiomattomalle. Piti osata keskustella, kuunnella ja käyttäytyä tavalla, joka tuntui muista miellyttävältä. Sitä opittiin ’maailmassa’, dans le monde, jonka keskus oli usein hovi. Tämä käy hyvin ilmi Furètieren sanakirjan esimerkistä vuodelta 1690: La cour polit bien les gens de province (’Hovi hioo hyvin maakuntien ihmisten tavat’).
Termit civilité, honnêteté ja politesse viittasivat usein toisiinsa, eikä terminologia ollut vakiintunut 1600-luvulla. Kuitenkin käsitteillä politesse tai honnêteté viitattiin usein johonkin tyylikkäämpään kuin civilité: vaikka maalainen saattoi olla hyvätapainen (civil), vain homme du monde (‘yläluokkainen ihminen’) saattoi olla kohtelias.
Vuosisadan loppu: millaista kohteliaisuutta ja kenelle?
1600-luvun lopulla käytöstavat levisivät Ranskassa aiempaa laajemman ja epäyhtenäisemmän yhteisön pariin. Kohteliaisuus häilyi kahden määritelmän välillä: oliko kyseessä kaikille sopiva malli vai sääntöjärjestelmä, joka erotti pienen ryhmän muista?
Koska kohteliaisuus oli levinnyt niin laajalle, osa eliitistä otti välimatkaa käytöstapoihin, jotka uhkasivat viedä sen etuoikeudet. Vuosisadan lopussa julkaistiinkin oppaita, joissa haluttiin yhä tarkemmin määritellä sosiaalisia eroja, esimerkiksi kuinka porvarilliset tavat eroavat hovin tavoista. Haluttiin osoittaa, että kaikilta kansanosilta puuttui jotakin aristokratiaan verrattuna.
Eliitin mielestä käytössäännöt olivat saavuttaneet liian suuren väestönosan. Se oli yksi syy tuleviin tapahtumiin eli kohteliaisuuden käsitteen kriisiytymiseen 1700-luvulla.
Lisää aiheesta:
Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 27. jakso Hovikohteliaisuus 1600-luvun Ranskassa, 22.5.2019.
Lähteitä:
France, Peter 1992. Politeness and its discontents. Cambridge: Cambridge University Press.
Pernot, Camille 1996. La politesse et sa philosophie. Paris: Presses universitares de France.
Revel, Jacques 1986 [suomennos Johanna Ilmakunnas, 2001]. Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. Teoksessa (Toim. Philippe Ariès, Georges Duby, Roger Chartier) Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Nemo, 25–85.
