Kirja-arvio: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa

Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa.
Annastiina Heikkilä
Kustantamo S & S, 2018. 222 s.

Pariisissa asuva Yleisradion uutistoimittaja Annastiina Heikkilä kirjoitti kirjan ranskalaisista naisista. Hän perustelee aihevalintaansa näin (s. 10): “naiskuvan tarkastelu avaa samalla paljastavan näkökulman yhteiskuntaan ja sen kipupisteisiin“. Onkin totta, että monet naisiin liittyvät asiat herättävät voimakkaita tunteita Ranskassa.

Kirjan valttina on sen ajankohtaisuus. Heikkilä käsittelee tuoreiden tapahtumien kautta teemojaan: #metoo ja ranskalainen ritarillisuus, naisten ulkonäköpaineet ja ikäsyrjintä, tummaihoisten ja rodullistettujen naisten haasteet, vaikea suhde musliminaisten symboleihin ja äitiys ranskalaiseen tapaan. Heikkilä ei ole vain seurannut sivusta tapahtumia, vaan hän on myös haastatellut monen eri alan  ranskalaisnaisia.

Ranskalainen #metoo eli #balancetonporc

Yksi kirjan kantavista teemoista on Yhdysvalloista vuonna 2017 alkanut #metoo-kampanja. Heikkilä on seurannut tarkkaan Ranskassa kampanjaa, joka sai oman hashtagin #balancetonporc eli ‘käräytä sikasi’. Sen keksi Yhdysvalloissa asuva ranskalaistoimittaja Sandra Muller, joka itse käräytti tviitillään ranskalaisen tv-kanavan pomon.

Heikkilä kuvaa kirjassaan kiinnostavasti käräytyskampanjan saamaa ristiriitaista vastaanottoa Ranskassa. Suomalaisesta näkökulmasta voi tuntua yllättävältä, että satakunta vaikutusvaltaista naista – joukossa näyttelijä Catherine Deneuve – allekirjoitti vastamanifestin. Siinä väitettiin kampanjan kaventavan seksuaalista vapautta ja vaikuttavan haitallisesti sukupuolten väliseen kanssakäymiseen, johon liittyy myyttinen ranskalainen ritarillisuus.

#Metoo-kampanjan vastamanifesti kohtasi kuitenkin vastustusta. Useille oli liikaa erityisesti sen metrohinkkaajia (frotteurs) puolustava kohta. Ärtymystä herätti myös se, että manifestin allekirjoittajat kuuluivat monen mielestä arjesta vieraantuneeseen yläluokkaan.

Burkat ja burkinit – Ranskan vaikea suhde islamiin

Heikkilä näkee #metoo-kampanjaa seuranneissa väittelyissä yhtäläisyyksiä Ranskaa jakaneiden huivikiistojen kanssa (s. 38): “Virallisesti väitellään päähuiveista ja uskonnollisesta tunnustuksettomuudesta, kun oikeasti käsitellään yhteiskunnan ja ranskalaisuuden murrosta sekä siihen liittyviä toiveita ja pelkoja.”

Heikkilä valottaa niin kutsuttua laïcité-periaatetta eli tunnustuksettomuutta, joka on ollut Ranskassa voimassa jo vuodesta 1905. Kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, eikä kouluissa opeteta uskontoa. Lakia on sittemmin tiukennettukin. Vuonna 2004 presidentti Jacques Chirac allekirjoitti lain, jossa kiellettiin kaikkien uskontojen symbolit Ranskan julkisissa kouluissa.

Vuoden 2011 tiukennus tunnustuksettomuuslakiin koski islamin symboleita, vaikka niqabeita ja burkia ei mainittu: Ranska kielsi kasvojen peittämisen ensimmäisenä Euroopan maana. Myös burkinit eli musliminaisten vartalon peittävät uima-asut on koettu niin uhkaaviksi, että jotkut kaupungit yrittivät niitä kieltää.

Huivikieltoja on perusteltu musliminaisten vapauttamisella ja ranskalaisella tasa-arvokäsityksellä. Heikilän haastattelema ranskalainen musliminainen, 28-vuotias Sarah Zouak, kokee vaikutuksen olevan päinvastainen (s. 168–169): “Näiden hyvää tarkoittavien poliitikkojen ja intellektuellien ajama yhteiskunta ei vapauta musliminaisia, vaan sulkee heidät kotiinsa. Meitä estetään pääsemästä juuri niihin paikkoihin, joiden pitäisi olla emansipatorisia, kuten kouluihin.”

Huolittelemattoman tyylikkäät pariisittaret 

Ranskalaisnaisten ulkonäköpaineet nousevat vahvasti esiin kirjassa. Myytti huolettoman tyylikkäästä pariisittaresta on kuitenkin melkoinen vedätys, kuten Le Monde -lehdessä työskentelevä Mona Chollet kuvailee (s. 61): “Kyseessä on huolettomuuden täydellinen illuusio. Ajatus vaivattomasta tyylikkyydestä ja seksikkyydestä vetoaa, koska se piilottaa kaiken sen vaivannnäön, mitä naisena oleminen vaatii“.

Korkokengät tuntuvat olevan virallisissa tilaisuuksissa edelleen naisen mitta. Heikkilä toteaa, että “ne symboloivat tyylikkyyttä, seksiä ja valtaa” (s. 57). Kiinnitin itse huomiota siihen, että Ranskan presidenttiparin Suomen-vierailulla elokuussa 2018 suomalainenkin media kommentoi Brigitte ‘Bibi’ Macronin asuja ja erityisesti tämän korkokenkiä. Kun rouva Macron oli vaihtanut korkkarit luksustennareihin Suomenlinnan vierailua varten, hän pyysi kuvaajia rajaamaan ne pois kuvista.

Myös ihanne hoikista naisista elää Ranskassa. Lihomisesta voi seurata sosiaalinen katastrofi, kuten Heikkilän ystävä kuvasi: “Ranskatar ei liho, sillä jos hän lihoo, siinä menee työpaikka ja parisuhde”. Mutta kyllä Ranskassakin on ylipainoisia, vaikka Heikkilä kertookin ihmetelleensä, missä päin Pariisia he piileskelevät. Gabrielle Deydierella, menestyskirjan On ne naît pas grosse (‘Lihavaksi naiseksi ei synnytä’) tekijällä, on tähän vastaus: “Lihavilla ei ole varaa asua Pariisissa, sillä he eivät saa töitä. Läskit ovat lähiöissä ja lähijunissa“. Kirjailijalla on omakohtaista kokemusta, sillä 153-senttisellä naisella on painoa pituutensa verran.

Keskinkertaiset ranskalaisäidit

Suomessa on viime aikoina oltu huolissaan syntyvyyden laskusta. Lasten hankkiminen ei houkuttele kaikki, koska lasten pelätään rajoittavan elämää ja haittaavan parisuhdetta. Ranskalaisnaiset eivät sen sijaan uhraa koko elämäänsä äitiyden alttarille. Imetys jää usein väliin ja lapsi viedään hoitoon nelikuukautisena, sillä äitiyslomat ovat Ranskassa lyhyitä. Heikkilän ystävä kuvailee näin: “Ranskalaisella ihannenaisella on lasten ohella kiinnostava ura, hyvä parisuhde, mahdollisesti rakastajia ja trendikkäitä kulttuuriharrastuksia”.

Olisiko tässä reseptiä suomalaisen syntyvyyden saamiseksi nousuun? Syntyvyys on Ranskassa – Irlannin ohella – Euroopan korkeinta luokkaa. Heikkilän haastattelema filosofi Élisabeth Badinter näkee selvän yhteyden suuren lapsiluvun ja keskinkertaisen äitiyden välillä.

Kenen kannattaa lukea kirja ja miksi?

Ranskaa koskeva suomenkielinen tietokirja on erittäin tervetullut, sillä ylitarjontaa ei ole – päin vastoin. Suomen medioissakaan Ranskaa ei liiaksi käsitellä, vaikka Macronin presidenttikausi onkin ehkä vähän lisännyt kiinnostusta.

Heikkilän kirja nostaa monipuolisesti esiin ranskalaisia naisia: kirjailijoita, tutkijoita, toimittajia, näyttelijöitä, vaikuttajia…  Kirja sopii yleissivistävän vaikutuksensa vuoksi kaikille yhteiskunnallisista asioista ja eri kulttuureista kiinnostuneille – naisille, miehille ja muunsukupuoliseksi itsensä kokeville. Erityisesti kirjaa voi suositella ranskan opettajille ja kieltä opiskeleville, jotka saavat tietoa ajankohtaisista ilmiöistä ja kiinnostavista lisämateriaaleista kuten kirjoista, dokumenttielokuvista ja jokin podcastkin mainitaan.

Ainoa asia, joka itseäni kirjan keskivaiheilla vähän häiritsi oli, että täytyykö siitä ranskalaisen naisen ulkonäöstä ihan näin paljon puhua! Ehkä se on osuus, jolla on varmistettu riittävä viihteellisyys ja suuren yleisön kiinnostus. Ei kirja kuitenkaan missään tapauksessa pinnallinen ole: Heikkilä haluaa kaivaa syvemmältä, ja paljastaa, mitä arvoja ja vaikeita asioita pinnan alta löytyy. Myytti tietynlaisesta ranskattaresta elää ehkä edelleen, mutta totuus on paljon monimuotoisempi. Ja nämä erilaiset todellisuudet ovat jo alkaneet saada yhä enemmän näkyvyyttä Ranskassa.

Aiheesta lisää:
Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 19. jakso: Myyttiset ranskattaret. Vieraana Annastiina Heikkilä, 31.1.2019.

 

2 Comments

Johanna Konttori February 6, 2019

Kiitos arviosta! Kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalleni.

Pari pientä huomiota. Vuonna 2004 kiellettiin näkyvät uskonnolliset tunnusmerkit. Kristitty voi halutessaan piilottaa ristikorunsa paidan alle. Huivia, kipaa tai turbaania sen sijaan ei ihan noin vain piiloteta.

Kielto ei tokikaan ollut presidentti Chiracin. Hänen tehtävänsä oli allekirjoittaa kansalliskokouksen säätämä laki.

Nk. burkakiellossa (laki vuodelta 2010, voimaan 2011) kielletään kasvojen peittäminen eikä burkaa eikä niqabia mainita. Kaikki toki tietävät miksi laki tosiasiassa säädettiin. Tämä detalji on siinä mielessä mielenkiintoinen, että kumpikin laki (2004 & 2010) kirjoitettiin siten, ettei niissä osoiteta sormella muslimeja. Käytännössä tiedettiin, että lait tulisivat päätymään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen käsiteltäviksi (kuten päätyivätkin), ja yleinen muotoilu auttaa siinä, ettei lakien katsota kohdistuvan yhteen (vähemmistö)ryhmään.

Terveisin kollega & kaima uskontotieteen puolelta,
Johanna

Johanna Isosävi February 6, 2019

Kiitos hyvistä tarkennuksista tutkijakaimalleni! Tein pienet muokkaukset tekstiin. Ja hyviä lukuhetkiä, kun pääset kirjan pariin! T. Johanna

Leave a Reply