Nyt on jo seitsemäs viikko menossa tutkijavierailun jälkeistä korona-aikaa. Hämmästyttävän nopeasti aika on kulunut. Uudessa arjessa työyhteisöni muodastavat toinen aikuinen ja kaksi alakoululaista. Jokaisella on oma työpiste. Koululaiset työskentelevät pöytiensä ääressä yhteisessä huoneessaan, puoliso on vallannut olohuoneen erkkerin ja minä olen työhuoneessa sähköpöytäni ääressä.
Arjen mullistus ei meille ollut ehkä niin suuri kuin monille muille. Lapset ovat hoitaneet Suomen koulun tehtävät opastuksellamme koko lukukauden. Yhtä aikaa suomalaista ja ranskalaista koulua käyneet lapset tiesivät – toisin kuin pienet ystävänsä Ranskassa – ettei koulujen sulkeminen merkinnyt “koronalomaa”. Puoliso myös on tehnyt tämän vuoden etätöitä, ensin Ranskasta ja nyt kotoa käsin. Minulla ei ole ollut työpistettä yliopistolla, joten palasin niin sanotusti normaaliin tilanteeseen, kotona työskentelyyn. Erona on se, että työkavereideni määrä on kasvanut eksponentiaalisesti.
Aikaa kirjoitusprojekteille
Viikon tutkijavierailuni ulkomaille siirtyi huhtikuulta hamaan tulevaisuuteen, eikä muitakaan tapahtumia järjestetä, joten päätin tarttua tilaisuuteen ja keskittyä kirjoitusprojekteihin. Tiedekirjan kirjoittaminen on ollut suunnitteilla jo pidempään, mutta kirjoittamisen aloitus on lykkääntynyt.
Budjetoin ajan kirjani kirjoittamiselle: joka aamu klo 8–10. Ensin mietin, onko tämä huono aika, koska lasten koulunkäynti on silloin vilkkaammillaan ja toisinaan he tarvitsevat apua. Toisaalta pieniä taukoja on pidettävä kuitenkin. Alun jälkeen huomasin, että lastenkin etätehtävät sujuvat yhä itsenäisemmin, joten kirjoittaminen on onnistunut. Joskus jatkan vähän pidempään, mutta ideana on, että energiaa jäisi päivisin muihinkin työtehtäviin. Kun kognitiivisesti vaativa tehtävä on suoritettu jo aamupäivällä, iltapäivällä voi keskittyä muuhun.
Ihan kuin yhdessä kirjaprojektissa ei olisi tarpeeksi, kävi sitten niin hassusti, että ideoin vahingossa toisenkin. Oli lauantai, olin joogannut Elixian live-streamin välityksellä ja istuin lasten kanssa sohvalla katsomassa Netflixia ja syömässä karkkia. Kollegalta tuli viesti, jossa hän kertoi kokemuksistaan päivän etäväitöksestä. Jotenkin tästä viestistä sain idean uudesta kirjasta. Kollega innostui ja lauantai-iltapäivänä olimme jo luoneet Google Docsin ja kirjoittaneet ensimmäiset sanat.
Kirjaprojektit ovat hyvin erityyppisiä. Olen aikatauluttanut uuden projektin iltapäivään, lounaan jälkeen. Pienimmällä lapsella on yleensä klo 12 videopuhelu luokkansa kanssa, joten puoli yhden maissa pääsen takaisin tietokoneelleni, toista kirjaprojektia kirjoittamaan.
Hakemukset, blogit, podcastit ja muut
Tieteentekijän elämään kuuluvat jatkuvat hakemukset, oli sitten millaisessa työ- tai apurahasuhteessa tahansa. Hakemusten merkitys korostuu tietysti nyt, kun olen virallisesti työtön. Toki en tunne oloani työttömäksi muuten kuin taloudellisesti. Joka tapauksessa hakemusten tekemiseen on varattava aikaa heti, kun tulee sopiva haku eteen. Suomessa olon aikana olen lähettänyt kaksi hakemusta. Toinen koskee vain muutaman kuukauden pituista apurahapätkää, toinen pidempää tutkijan tehtävää. Lisäksi yksi kirjasuunnitelma lähti kustantajalle.
Ranskaa raakana! -podcast on jatkunut uusin jaksoin joka toinen torstai. Podcastieni kuulijamäärät ovat kasvaneet, mihin on vaikuttanut koulujen etäopetus: monet podcastit sopivat opetusmateriaaliksi. Lisäksi olen suunnitellut kevään jaksoja erityisesti opettajien tarpeita ajatellen. Korona-aika on kuitenkin tuonut myös haasteita, sillä vieraiden haastattelut on nauhoitettava etänä. Onneksi tämä on onnistunut monen kanssa. Välillä tulee kuitenkin vastoinkäymisiä: vieraan nettiyhteys voi olla niin huono, ettei haastattelu onnistukaan tai tekniset välineet puuttuvat, jolloin haastattelu on siirretty aikaan, jolloin kasvokkaiset nauhoitukset taas onnistuvat.
Blogin kirjoittamista olen myös jatkanut pari kertaa kuussa. Toisaalta raportoitavia tapahtumia on vähemmän, mutta tunnelmia poikkeukselliselta ajalta voi välittää. Lisäksi kirjoitusjonossa on tutkimukseen liittyviä tekstejä.
Tosinaan sähköpostiin ilmestyy odotettuja asioita. Viime viikolla sain katsottavaksi oikovedokset artikkelista, jonka lehti hyväksyi heinäkuussa 2018. Artikkeli julkaistaan vihdoinkin, seuraavassa numerossa, eli heinäkuussa 2020. Julkaisuprosessien hitaus ei siis aina johdu tutkijasta itsestään. Viime viikolla ilahdutti tieto toisestakin hitaasti edenneestä julkaisuprosessista: ulkomaalaiset kirjan toimittavat vastasivat vihdoin kyselyymme ja ilmoittivat kirjahankkeen etenevän. Artikkelimme on hyväksytty jo tammikuussa 2019. Kirjan toimittajat yrittävät saada kirjan kustantajalle tämän vuoden loppuun mennessä.
Kirjoittamiseen liittyvien tehtävien vastapainoksi olen osallistunut perjantaisin Helsingin yliopiston keskustelunanalyyttisiin datasessioihin ja seminaareihin. Lisäksi pidin koronaviruksen takia siirtyneen Lyonin datasessioni etänä ICARin tutkimusryhmälle.
Mitä seuraavaksi?
Näin poikkeuksellisina aikoina jokainen toivoo tietysti ensisijaisesti terveyttä. Toinen toiveeni koskee sitä, että työttömyys päättyisi mahdollisimman pian.
Akateemiseen uraan liittyy epävarmuutta monella tasolla. Tällä hetkellä työstän kirjahankkeita, mutta koskaan ei voi olla varma lopputuloksesta: vaikka kustantamo on ilmaissut mielenkiintonsa, lopullinen arviointi tapahtuu vasta, kun kokonainen käsikirjoitus on toimitettu. Ei kuitenkaan kannata mennä asioiden edelle: parempi on jatkaa innolla kirjoittamista.
