Kirja-arvio: Korsetti ja krusifiksi. Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria.

Korsetti ja krusifiksi. Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria.
Rose-Marie Peake & Riikka-Maria Rosenberg.
Gaudeamus, 2019. 351 sivua.

Yksinkertaisesti sisustetun kammion ovi narahtaa, mutta Ninon ei vaivaudu reagoimaan siihen.
– Ninon de Lenclos, kuuluu haparoiva naisen ääni huoneen toiselta puolen.
– Pelkkä nimellä kutsuminen oli loukkaavaa, mutta samalla tarkkaavainen kurtisaani havaitsee äänessä pelkoa ja hymähtää hiljaisen vastauksen.
– Monsieur Vincent lähetti minut luoksenne. Olen hänen ohjattavansa ja yhteistyökumppaninsa Louise de Marillac, laupeudentytärten johtajatar. Ääni kuuluu nyt aivan läheltä, koreasti silkkiin ja pitseihin puetun vangin selän takaa.
– Olkaa hyvä ja poistukaa, Ninon käskee alentuvasti – kuin vähäpätöisimmälle palvelijalleen puhuen.
– Te olette luostarissa. Täällä määrää Jumala! (s. 11)

Kahden filosofian tohtorin ja historioitsijan, Rose-Marie Peaken ja Riikka-Maria Rosenbergin, uutuusteos tutustuttaa meidät pariisilaiseliitin elämään 1600-luvulla.

Kirjan keskiössä on kolme naista: kirjeiden kirjoittajana kunnostautunut Madame de Sévigné, kurtisaani Ninon de Lenclos ja laupeudentyötä tekevän sisarkunnan perustaja Louise de Marillac. Ainakin Sévignén ja Lenclos’n tiedetään tunteneen toisensa: Lenclos sattui olemaan sekä Sévignén aviomiehen että pojan rakastajatar.

Mikä kirja ja kenelle?

Peaken ja Rosenbergin yleistajuinen teos pohjautuu tutkimukseen, erityisesti tekijöiden omiin väitöskirjoihin. Kirjan luvut käsittelevät naista ja valtaa barokin ajan Pariisissa, asumiskulttuuria, pukeutumista, seksuaalista elämää sekä ikääntymistä ja kuolemaa. Epilogissa tekijät vetäjät kirjan teemoja yhteen. Vaikka teos on tietokirja, siihen yhdistyy muutamia kirjoittajien luomia fiktiivisiä kohtauksia, kuten blogitekstin alussa esitetty katkelma osoittaa. Lisäksi kirjassa esiintyy kauniita kuvia esimerkiksi ajan taiteesta.

Kirja sopii kaikille historiasta ja tietenkin Ranskasta kiinnostuneille. Peake ja Rosenberg yhdistävät maallisten ja hengellisten naisten tarkastelun, mikä on ainutlaatuista. Teoksessa esitetty uusi tutkimustieto saattaa myös yllättää. Vaikka siveys oli ajan ihanne, todellisuus oli monimuotoisempi: hurjimmat seksuaalisuuden toteutusmuodot, ainakin nykylukijan näkökulmasta, eivät löytyneetkään kurtisaanin elämästä vaan luostarista.

Itsenäinen ja kunniallinen honneste femme

Kirjan lähtökohta on se, että eliittiin kuuluneet pariisilaisnaiset olivat 1600-luvulla poikkeuksellisen itsenäisiä. Leskinaisten itsenäisyyden mahdollisti Pariisin seudun lainsäädäntö, jonka ansiosta heillä sai olla omaa omaisuutta. Lisäksi leskeksi jääneellä naisella oli oikeus toimia huoltajana alaikäisille lapsilleen.

Kirjan naiset elivät ison osan elämästään itsenäisesti ilman miesten holhousta. Madame de Sévigné jäi jo varhain leskeksi hänen miehensä kuoltua kaksintaistelussa sen jälkeen, kun tämä oli puolustanut rakastajattarensa kunniaa. Louise de Marillac jäi myös leskeksi, minkä jälkeen hän omistautui katolisen sisarkunnan Filles de la Charitén laupeudentyölle. Ninon de Lenclos puolestaan hankki varallisuutensa eliittimiesten kurtisaanina. Lapsia kaikilla naisilla oli poikkeuksellinen vähän: Sévignéllä kaksi, Marillacilla ja Lenclos’lla kummallakin yksi. Vähäinen lapsiluku on varmasti antanut naisille mahdollisuuden toteuttaa itseään monin tavoin.

Peake ja Rosenberg kertovat ajan ihanteesta honneste femme, kunniallinen nainen, joka oli osoitus sosiaalisesta asemasta. 1600-luvulla naisen kunniallisuus oli pitkälti yhdistetty siveyteen – muita arvoja olivat nöyryys ja vaatimattomuus. Kuitenkin älykkääksi sanottu ja eliittiä palvellut kurtisaani Ninon de Lenclos kykeni, varsinkin elämänsä lopussa, saavuttamaan honneste femmen aseman.

Maallista ja hengellistä sisustusta

Peake ja Rosenberg kuvaavat tarkasti, kuinka eliittinaiset sisustivat kaupunkipalatsejaan ja maalaiskartanoitaan. Madame de Sévignén Pariisin koti oli Hôtel de Carnavalet, johon kuului myös puutarha. Talo on toiminut jo 1800-luvun lopulta lähtien museona. Madame de Sévigné vastaanotti usein vieraita, joten tuolit olivat tärkeitä: käsinojallisia tuoleja tarjottiin korkea-arvoisimmille vieraille. Ajan uutuus oli canapé eli sohva, varsinainen luksusesine, josta Sévignékin innostui.

Elivätkö hengelliset naiset vaatimattomimmissa puitteissa? Eivät välttämättä. Peake ja Rosenberg kertovat, että Louise de Marillac eli jo avioliittonsa aikana hengellisyyden rytmittämää elämää: hänen kotoaan löytyi todennäköisesti oma rukoushuone. Sellainen kuului muutenkin pariisilaiseliitin kodin vakiovarustukseen, sillä makuuhuone ei välttämättä ollut rauhallinen: siellä saatettiin nimittäin vastaanottaa vieraita. Aviomiehen kuoleman jälkeen Marillac omistautui luostarille, joita avattiin runsaasti 1600-luvun Pariisissa katolisen reformaation jälkeen. Osa luostareista oli kuitenkin varsin loisteliaita, kun eliittinaiset myönsivät niille varojaan. Marillacin järjestö puolestaan korosti maalaismaisuutta: yhteisön piti vaikuttaa vaatimattomalta ja köyhältä.

Muotitietoiset näyttäytyjät ja ryysyperformanssilla kilvoittelevat nunnat

Peaken ja Rosenbergin mukaan erot eliittinaisten välillä näkyivät erityisesti pukeutumisessa.

Yläluokan naisille pukeutuminen oli tärkeä osa statusta. Kuitenkin oli löydettävä tasapaino liiallisen vaatimattomuuden ja yliviritetyn loisteliaisuuden välillä, sillä jälkimmäisestä saatettiin pilkata. Pukeutuminen perustui kerroksiin, ja naisen arvokkain hankinta oli mekko. Ajan muodikasta pukeutumista oli takkimainen manteau, joka puettiin aluspuvun päälle – varsinaisia alusvaatteita kuten alushousuja ja rintaliivejä ei vielä tunnettu. Jos sohva jäikin pysyvästi eurooppalaiseen sisustukseen, ajan aikaa vievä pukeutuminen mekkoineen ja manteau‘neen ei ole säilynyt meidän päiviimme saakka.

Hengellisten naisten dévoté-muoti perustui myös aseman ilmaisemiseen, mutta päinvastaisella tavalla. Vaatekerrosten kankaat olivat vaatimattomampia, nunnankaapu peitti muodot ja huonokuntoista hiuspehkoa koristivat huntu ja myssy. Katumusharjoitusten tueksi alusmekkoon oli valittu karhea kangas, joka auttoi pitämään ajatukset hengellisissä asioissa. Louise de Marillacin ryysyperformanssi meni äärimmäisyyksiin: hän ei hyväksynyt uutta kangasta vaatteeseensa, vaikka entinen oli kulunut puhki ja paikattu.

Siveyden sipulit ja Kristuksen morsiamet

Miehensä varhaisen kuoleman jälkeen Madame de Sévigné ei mennyt uudelleen naimisiin. Peake ja Rosenberg kuvaavat hänen esiintyneen siveänä aseksuaalina, vaikka hän olikin heikkona ihailuun. Sévignén kirjeenvaihdosta ilmenee myös, että hän oli tietoinen ajan pornografisesta romaanista L’École des filles (‘Tyttökoulu’), jossa kaksi serkusta keskustelee seksistä. Peake ja Rosenberg kertovat, että kun kirja löytyi kruununprinssin vaimon hovineitojen hallusta, kuningas erotti heidät.

Ninon de Lenclos saavutti kestävän maineen eliittimiesten kurtisaanina, mikä tarjosi hänelle nousun köyhästä aatelisperheestä varakkaaksi naiseksi. Peake ja Rosenberg kertovat Lenclos’n saavuttaneen myös opettajan aseman: hovimiehet lähettivät poikiaan hänen oppiinsa. Mutta Lenclos pidättiin kuningataräiti Anna Itävaltalaisen käskystä, ja hän viettikin jonkin aikaa suljettuna luostariin.

Peake ja Rosenberg uskovat kirjassaan, että Louise de Marillacin vähäinen lapsiluku oli seurausta pidättäytymisestä. Ajan kuuluisa hengellisen elämän opas, François de Salesin Introduction à la vie dévote, nimittäin rinnasti häpeälliset himot ruokahaluun. Kumpikin liittyi ainoastaan välttämättömimmän tarpeen tyydyttämiseen: ruokailla sai vain tullakseen kylläiseksi ja seksiä harrastaa jälkeläisten hankkimiseksi.

Peaken ja Rosenbergin teoksesta selviää kuitenkin, ettei siveys ollut koko totuus hengellistenkään naisten keskuudessa. Katolisessa kirkossa vallitsi kehollinen kulttuuri, jonka tavoitteena oli suora yhteys Jumalan kanssa. Louise de Marillacin laupeudentyttärissä suosittiin maltillista kehon kurittamista katumusvyöllä ja ruoskinnalla, mutta ursuliininunnien harjoituksissa rakkaussuhde Kristukseen sai jopa sadomasokistisia piirteitä. Haavafetissiä harjoittavat ursuliinihunnat näkivät eroottisia näkyjä haavoista ja hoitivat hellyydellä potilaiden märkiviä paiseita.

Peake ja Rosenberg korostavat, että hengellinen erotiikka oli nunnille sallittua ja yhteisön tukemaa. Oikeutus tuli Jeesuksen morsian -metaforasta: morsian sai haluta puolisoaan Kristusta, mutta ei esimerkiksi rippi-isäänsä. Yllättäen ajan vapain seksuaalisuus saattoikin siis löytyä luostarista.

Hyvä kuolema ei tule yksin eikä yllättäen

1600-luvun eliittinaiset olivat valmistautuneet kuolemaan. Hyvä katolinen kuolema ei tapahtunut yhtäkkiä, koska tarvittiin aikaa suorittaa rituaalit pelastuksen varmistamiseksi. Äkkikuolema (paitsi sodan aiheuttama) oli paheksuttu, sillä silloin ihminen kuoli, Peaken ja Rosenbergin sanoin, “sielu valmistelemattomana” (s. 244).

Peaken ja Rosenbergin mukaan Madame de Sévigné ja Ninon de Lenclos kuolivat molemmat ilman suurempaa dramatiikkaa, ja heidät haudattiin vaatimattomin menoin. Testamentissaan Lenclos anoi anteeksi syntejään ja lupasi rahaa köyhille. Sévigné oli ihailtu kuolemansakin jälkeen, vaikkakin hänen hautansa häväistiin Ranskan vallankumouksen aikaan. Lenclos’sta sen sijaan vaiettiin hänen kuoltuaan.

Louise de Marillacin tapauksessa sankarillinen kuolema oli tärkeää, sillä katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi vuonna 1934. Peake ja Rosenberg kertovat, kuinka pyhimyselämäkerrassa Marillacin kuolemaa on käsitelty yksityiskohtaisesti ja ihanteen mukaisesti: kuoleman kuvataan tapahtuneen “hitaasti, valmistellusti ja vuoteessa” (s. 266). Marillac itse oli määrännyt hautajaisensa suoritettavaksi vaatimattomin menoin. Pyhimyslegenda alkoi kuitenkin syntyä jo haudalla, jossa kerrotaan aistitun pyhyyden tuoksua.

Kirjan anti?

Miksi 2000-luvun suomalainen olisi kiinnostunut 1600-luvun Pariisin eliittinaisista? Voimmeko oppia mitään näiltä naisilta? Usein kuvittelemme, että oma aikamme on täysin ainutlaatuinen. Nämä naiset eivät eläneet digitalisoituneessa maailmassa, mutta hekin kamppailivat mielekkään elämän, ihmissuhteiden ja – eliittiin kuulumisesta huolimatta – ajoittain myös rahojen riittämättömyyden kanssa. Eivätkö nämä ole nykyiselle keskiluokallekin tuttuja asioita?

Kaikki kirjan naiset olivat hyvin työteliäitä. Madame de Sévigné vaikutti ajoittain uupuneelta seuraelämän ja kiinteistöjen aiheuttamien rasitusten vuoksi, mutta kirjoitti väsymättä kirjeitään. Ninon de Lenclos ei kurtisaanina valinnut helpointa uraa, mutta hän kesti vankeudenkin ja saavutti lopulta ajan ihanteen: kunniallisen naisen aseman. Louise de Marillac uuvutti itsensä laupeudentyöllä ja katumusharjoituksilla niin, että häntä kuvattiin jo omana aikanaan eläväksi kuolleeksi. Hänen työnsä ei kuitenkaan mennyt hukkaan, koska Filles de la Charité toimii edelleen. Yksi asia vaikuttaa varmalta: periksi nämä naiset eivät antaneet eläessään omannäköistään elämää. Siinä on jo riittävä tavoite nykyajan ihmiselle.

Lisää aiheesta:

Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 39. jakso. Korsetti ja krusifiksi. Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria. Vieraina Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Rosenberg. Osa 1. 4.12.2019.

Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 40. jakso. Korsetti ja krusifiksi. Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria. Vieraina Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Rosenberg. Osa 2. 16.12.2019.