Kirjoittaessani kuulen äänesi taustalta. Vaiennan äänesi. Miksi kuuntelisin? Oikeasti en koskaan aavista, mikä sinua häiritsee. Ennakoin monta asiaa, mutta edes sivuhuomautuksessasi et viittaa niihin. Sen sijaan yllätät minut tälläkin kertaa. Pohdin, oletko lukenut minun tekstini vai sekoittanut sen jonkun toisen tekstiin.
Raportissani kiitän sinua jokaisesta havainnostasi. Yritän ajatella asioita sinun näkökulmastasi. “Joku muukin voi ajatella niin”, minulle vakuutetaan. Vaikken uskoisi, joudun uskottelemaan niin itselleni, jotta saan sinutkin uskomaan.
Nuorempana luulin, että sinä haluat uutta ja innovatiivista. Nykyään tiedän, että sellainen pelottaa sinua. Sinä haluat riittävän tuttua ja turvallista. Sinä haluat, että käyttämiäsi ja kehittämiäsi teorioita arvostetaan. Olisi minulta suuri virhe kritisoida niitä tarpeettoman kovakouraisesti.
Toisinaan mietin, kenen kirjoittama hyväksytty tekstini on. Olen huomannut miellyttäneeni sinua liikaa. Pitäisikö sinut merkitä kanssakirjoittajaksi? Mutten edes tiedä nimeäsi. Verhoudut anonymiteetin kaapuun. Sinä kyllä tiedät nimeni. Tai jos et tiedä, et ehkä ollut pätevä arvioimaan tekstiäni.
Sinä päätät seuraavan trendin ja mitä tulevaisuudessa pitäisi tutkia. En kysy, mistä sinä voit sen tietää. Sinä tiedät, koska sinulla on valta. Sopeudun siihen. Tiedän, kenen kanssa olen tekemisissä, enkä taistele sinua vastaan. En käytä sellaiseen energiaani. Minulla on tarpeeksi muutakin.
Sinä päätät tekstini, hankkeeni ja urani kohtalon ja minä toimitan sinulle koko ajan uutta arvioitavaa. Vaikken ikinä tule mahtumaan lokeroosi. Tulen ikuisesti olemaan vääränlainen ja vääränkokoinen. Mutta juuri siksi olen omanlaiseni. Ja siksi kirjoitan tekstit, joita sinä et voisi koskaan kirjoittaa.
4 Comments
Vau, hienosti sanoitettu tutkijan dilemmaa, joka lienee lopulta tämä: antautuako arvioitsijoiden (mieli)vallalle vai jättääkö tutkijan ura… “Oikeasti en koskaan aavista, mikä sinua häiritsee.” No sepä se, kun eri arvioitsijoita häiritsevät eri asiat ja kaikkia ei kerta kaikkiaan voi miellyttää, ei kun siis ottaa huomioon.
“Yritän ajatella asioita sinun näkökulmastasi. “Joku muukin voi ajatella niin”, minulle vakuutetaan.” Varmasti, ja vielä monista muillakin eri tavoilla voi ajatella – mutta kaikkia tapoja ei vain kerta kaikkiaan mahdu yhteen artikkeliin.
“Sinä haluat riittävän tuttua ja turvallista.” Kyllä, siteerata pitää mahdollisimman monia, ja jos aiheesta tai näkökulmasta ei ole kukaan vielä kirjoittanut, niin miten voi siteerata? Ja jos käyttää käsitettä tai metodia eri tavalla kuin muut, niin sellaistahan ei voida suvaita, vaikka perustelut olisivat kuinka hyvät! (Mutta miten sitten mitään uutta koskaan syntyy, kysyn vaan?)
Lämmin kiitos palautteestasi, Johanna! Onpa mukava kuulla, että teksti resonoi. Odotan mielenkiinnolla, yleistyvätkö jotkut avoinen arvioinnin käytännöt (https://vastuullinentiede.fi/fi/julkaiseminen/avoin-tiede-muuttaa-vertaisarvioinnin-kaytantoja).
Kyllä tosiaankin resonoi!
Voisi ajatella, että avoin arviointi lisäisi arvioinnin laatua, kun ei voisi puskista nimettömänä huudella mitä tahansa. Toisaalta se taas voi entisestään vähentää arvioitsijoiksi suostuvien määrää, joka lienee vaarallisen pieni nykyisinkin. Suo siellä, vetelä täällä. Koko systeemihän on kaiken lisäksi mätä, kun lehdet käärivät rahaa ja tutkijat tekevät arviointityön (ja joskus osan tutkimuksestaankin) ilmaiseksi oman toimen ohella.
Avoimessa arvioinnissa on eri tasoja ja laajemman yhteisön arviointi voisi olla yksi kokeilun arvioinen asia. Silloin siis arviointi avattaisiin laajemmalle joukolle. Mutta juu, erikoinenhan tämä lehtibisneskin on! Monen intressissä ei liene, että mikään muuttuu.