Abel Polese (2018). The Scopus Diaries and the (Il)logics of Academic Survival. A Short Guide to Design Your Own Strategy and Survive Bibliometrics. Conferences. And Unreal Expectations in Academia. ibidem-Verlag. 231 s.
Abel Polese toimi vierailevana tutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-Instituutissa syksyllä 2019. Osana vierailuaan hän järjesti avoimen työpajan, jonka aiheena oli akateemisessa maailmassa selviäminen. Sama asia on sattuneesta syystä omalla agendallanikin, joten päätin mennä kuuntelemaan.
Kävi ilmi, että Polese on enemmänkin näitä asioita pohtinut, jopa kirjaksi asti. Polese oli etsinyt kustantajan sillä perusteella, ettei kirjaa myytäisi riistohintaan: kaikilla halukkailla piti olla mahdollisuus lukea se. Työpajassa Polesella oli mukana muutamia kappaleita, joita hän myi itse 10 eurolla. Ostin yhden omakseni ja hotkaisin kirjan parissa päivässä.
Mikä kirja ja kenelle?
Akateeminen maailma on täynnä hiljaista tietoa, josta aloitteleva väitöskirjatutkija voi vain haaveilla. Myöhemmin ja varsinkin post doc -tutkijan uralla tieto lisääntyy, varsinkin jos lähipiirisi on innokas sitä jakamaan. Tieteentekijä oppii kuitenkin ymmärtämään monet asiat vasta yrityksen tai erehdyksen kautta.
Polesen kirja tarjoaa apua, jotta kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta tai jos lähipiirissä ei ole riittävästi tietoa tarjolla. Teos on välttämätön varsinkin uran alkuvaiheessa oleville eri alojen tutkijoille mutta myös vanhemmille tieteenharjoittajille, jotka ovat huomanneet tiedemaailman muuttuneen ja haluavat pysyä sen kyydissä.
Polesen kirja käsittää seitsemän lukua: kirjoittaminen, julkaiseminen, kasvu, loistaminen, oman lokeron löytäminen, verkostoituminen ja rahoitus. Luvut on kirjoitettu kysymys–vastaus-muotoon, ja niitä voi lukea haluamassaan järjestyksessä.
Polesen teoksen ansiot ovat kolmenlaiset: rehelllisyys, balanssi ja syvällinen ymmärrys akateemisen maailman kiemuroista. Polese ei kaunistele: akateeminen maailma ei toimi ihanteellisesti, ja julkaisumittarit aiheuttavat paineita. Silti hän ei rohkaise ketään menemään virran mukana ja toteuttamaan mahdottomaltakin tuntuvia vaatimuksia – päinvastoin. Polese kehottaa toimimaan strategisesti, jotta tutkija voi säilyttää tasapainon henkilökohtaisen elämän ja uran välillä.
Kirjoita, julkaise ja kasva
Kirjoittamista käsittelevä luku alkaa abstrakteilla, jotka Polesen mukaan ovat ehkä kaikkien tärkein yksityiskohta akateemisessa maailmassa. Kykysi selkeään ja ytimekkääseen ilmaisuun saattaa määritellä paikkasi, sillä abstrakti on käyntikortti moneen: julkaisuun, konferenssiin ja jopa rahoitukseen.
Polese tarkastelee syitä, miksi lehti hylkää tekstin (tai sitten ei) ja antaa käytännön esimerkkejä, miten tutkimuksen näkökulmaa voi tuunata eri lehtiä varten. Hän valottaa myös vertaisarviointiprosessia ja erityyppisiä arvioijia sekä vertaisarvioinnin salattuja viestejä. Polese pohtii myös eri julkaisuja, niiden hyötyjä ja haittoja: esimerkiksi miksi kannattaa julkaista lehden erikoisnumerossa, jota hoitaa vieraileva toimittaja?
Kirja ei rajoitu vain akateemiseen julkaisemiseen. Polese haluaa vakuuttaa lukijan siitä, miksi tieteestä kannattaa viestiä suurelle yleisölle – vaikka ei yhtään huvittaisi. Hänen viestinsä on selvä: jos aiot jatkaa akateemisella uralla, tuskin pystyt sitä välttämään. Kuitenkin päätettäväksesi jää, miten iso osan tiedeviestintä nappaa työstäsi. Pysähdy kuitenkin miettimään, kuinka moni ihminen maailmassa lukee kokonaan 10 000 sanan tieteellisen artikkelisi – mutta moni saattaisi lukea siitä lyhyemmän ja yleistajuisen version.
Kun haluat kasvaa akateemisella urallasi, on tehtävä monenlaisia strategisia päätöksiä julkaisujen suhteen: Olisiko hyvä kirjoittaa yhdessä jonkun kanssa – ja kuinka monen kanssa? Pitäisikö kirjoittaa artikkeli lehteen vai kirjaan? Olisiko toimitettava kirja tai erikoisnumero lehteen? Jos kirjoitan monografian, tulisiko se julkaista akateemisen vai kaupallisen kustantajan kanssa?
Huolimatta kirjan yleispätevistä pohdinnoista tieteenaloilla esiintyy jonkin verran eroja. Olen itse humanisti ja kielitieteilijä, ja meillä kirjat ovat arvossaan, vaikka lehtijulkaisut lienevät vieläkin arvostetuimpia. Polese on yhteiskuntatietelijä, eikä hän täysin väheksy kirjoja. Silti hän tekee selvän pesäeron lehtiin ja jopa odottaa, ettei kirjoissa ole yhtä kova vertaisarviointi kuin lehdissä: muutenhan hän lähettäisi tekstinsä lehteen, josta saa suuremman meriitin!
Polese käsittelee myös lehtien rankingiä, joka riippuu lehden vaikuttavuuskertoimesta (impact factor). Viimeksi mainittu puolestaan perustuu viittausmääriin, jotka tietyssä lehdessä julkaistut artikkelit ovat saaneet.
Humanistisillä ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla käytetään erityisesti Scopus-tietokantaa. Sen tietoja voi katsoa vapaasti Scimagon kautta, jolla on tosin yhden vuoden embargo-aika eli tiedot eivät ole täysin ajan tasalla. Tietokanta on jaettu neljään kvartaaliin. Jos lehtiä on 1000, jokaisessa kvartaalissa (Q1–Q4) on 250 lehteä. Q1-kategoriaan kuuluvat vaikuttavuuskertoimeltaan parhaimmat lehdet, joita on yhteensä 25 prosenttia rankatuista lehdistä.
Eri yliopistot tai arviointijärjestelmät pisteyttävät artikkeleita eri tavoin. Polesen mukaan joissakin systeemeissä Q1-kategorian lehdissä julkaistuista artikkeleista saa enemmän pisteitä kuin muiden kategorioiden lehdistä. Joissakin maissa taas voi olla samanarvoista, minkä kategorian lehdestä on kyse, kunhan se on luokiteltu Scopuksessa.
Meillä Suomessa on oma Julkaisufoorumi, jonka luokittelussa on muun muassa nostettu kansallisten julkaisujen painoarvoa. Oli luokittelu mikä tahansa, Polese kehottaa selvittämään, millaisia julkaisuja yliopistosi sinulta vaatii, jotta voit pitää työpaikkasi. Saalistajalehtiin ei hänen mukaansa tarvitse koskaan mennä, sillä Scopus-tietokannastakin löytyy joka alalta lehtiä, joiden vaikuttavuuskerroin on hyvin pieni ja joilla ei ole ylitarjontaa teksteistä.
Loista ja löydä lokerosi
Mistä tiedän, olenko hyvä tieteentekijä? Tällaistakin saattaa tutkija pohtia – tai väitöskirjantekijät, joiden pitäisi kutsua riittävän ansioitunut puhuja kesäkouluun. Polese lähestyy asiaa kahdelta kantilta. Ensimmäisen näkökulman mukaan olet hyvä tieteentekijä, jos kollegasi arvostavat sinua ja haluavat suositella sinua ja työtäsi. Kollegoiden arviot saattavat pohjautua siihen, oletko koskaan varastanut toisen tutkimusideoita, kuinka kohtelet ohjauksessasi olevia väitöskirjatekijöitä tai kuinka rakentava olet kritiikkiä antaessasi. Toiseen kriteeristöön kuuluvat sitten vaikuttavuuskertoimet, h-indeksit ja sitaatit. Polese toteaa kuitenkin, että harvoin kuulee sanottavan jonkun tutkijan olevan erinomainen, “koska hänellä on 10 000 sitaattia”. Usein akateemisessa maailmassa on loppujen lopuksi kyse yksinkertaisesti maineesta.
Polese pohtii myös tasapainoilua sen välillä, mitä tutkijan täytyy tehdä ja mitä hän itse haluaa tehdä. Yhtäältä palkkasi maksavalla taholla on vaatimuksensa, jotta voit pitää työsi, mutta toisaalta sinun pitäisi elää jollakin tavalla tyytyväisenä. Matkan varrelle mahtuu turhautumisia ja pettymyksiä. Aina löytyy joku, joka on julkaissut tai tullut siteeratuksi enemmän tai joka on saanut hienomman kustannussopimuksen. Ehkä olet saavuttanut vähemmän kuin kollegasi, mutta kenties olet panostanut vähän vähemmän työhösi ja omistanut viikonloppusi perheellesi, lapsillesi tai ystävillesi. Iloitse siitä, että olet täyttänyt omat vaatimuksesi.
Kun etenet ja loistat lisää akateemisella urallasi, saattaa herätä ajatus tieteellisen lehden perustamisesta. Polese huomioi läpi kirjan, ettei maailma – eikä edes tiede – ole vain englanninkielinen. Hän kehottaa harkitsemaan tieteellisen lehden perustamista paikallisella kielellä – tai sitten uudessa lehdessä voitaisiin julkaista artikkeleita sekä paikallisella kielellä että englanniksi. Joissakin maissa ei välttämättä ole lainkaan Scopus-tietokannassa olevia lehtiä, joten tietokantaan myöhemmin pääsevän lehden perustaminen voi täyttää tärkeän aukon.
Matkalla entistäkin kuuluisammaksi tutkijalla on monenlaista mietittävää: Mitkä ovat hyvät ja huonot puolet kuuluisan tieteentekijän kanssa työskennellessä? Miten saada mahdollisimman paljon irti konferenssista? Entä kannattaako kollegoiden hyvää tarkoittavia neuvoja uskoa? Polesen mukaan ei kannata: kollegoilla on nimittäin tapana neuvoa sinua tekemään sitä, mitä heitä itseään neuvottiin tekemään – mutta mihin heillä ei ollut koskaan riittävästi aikaa. Polesen neuvo kuuluu: älä ryhdy tekemään moninkertaista työmäärää tai päädyt burnoutiin!
Verkostoidu ja hae rahoitusta
Verkostoitua voi monin tavoin: Pitäisikö valita työpaja konferenssin sijaan? Kannattaako jäsenyys akateemisessa yhdistyksessä? Miksi järjestää paneeli suuressa konferenssissa?
Polese kysyy myös, onko järkevää julkaista teksti konferenssijulkaisussa. Hän itse ei jätä mitään sattuman varaan: kysymykseen vastaamiseksi hän on luonut oman strategisen matriisinsa, jossa muuttujina ovat tarjouksen tyyppi ja hänen oma asenteensa. Siitä sitten laskemaan plussia ja miinuksia.
Viimeinen luku käsittelee rahoitusta, joka on elinehto monen tutkijan uran jatkumiselle. Polesen mielestä menestynyttä rahoituksenhakijaa ei määritä se, saako tämä koko ajan rahoitusta tai kirjoittaako parhaita hakemuksia. Kyse on siitä, että rahoituksenhakija luo oman onnistumisensa olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mahdollisuutesi saada rahoitusta riippuvat Polesen mukaan siitä, kenen kanssa kilpailet: Oletko kenties nuorin (tai vanhin) hakija? Kilpailetko saman alan vai kaikkien alojen hakijoiden kanssa? Ovatko muut hakijat saaneet apua ulkopuolisilta konsulteilta tai tutkimusryhmiltä?
Polese kyseenalaistaa usein toistetun ajatuksen siitä, ettei yliopistoilla olisi rahaa. Sen sijaan hänen mukaansa kyse on pikemminkin siitä, että varat ovat jakautuneet epätasaisesti eri osastojen tai oppiaineiden välillä. Yleensä varat ovat myös muutamien portienvartijoijen vallassa, eikä niitä jaeta tasapuolisesti. Polese antaakin lukijalleen kotiläksyksi selvittää, missä rahaa on saatavilla ja sitten ryhtyä sitä anomaan.
Kuitenkin puute rahasta voi haitata tutkijan matkustamista, mistä Polesella itselläkin on kokemusta väitöskirja-ajoilta. Hän antaa neuvoja konferenssimatkustamiseen minimibudjetilla ja kehottaa huomioimaan kaikki kotimaassa järjestettävät kansainväliset konferenssit; niihin pääsemiseen ei tarvita kovin paljon rahaa. Polesen mielestä rahaakin suurempi ongelma on mielikuvituksen puute.
Ennen johtopäätöslukua Polese kysyy, mitä eroa on “määräajalla” ja “akateemisella määräajalla”. Yhden kirjankin kollegan kanssa toimittaneena en kuitenkaan toivo, että lukijat ottavat mallia tästä vastauksesta. Polese myöntää ehdottomiksi määräajoiksi esimerkiksi rahoitushaut, mutta kertoo, etteivät yhden tai muutaman ihmisen takana olevat tekstien määräajat ole ehdottomia. Hän itse on niin joviaali, että odottaa saavansa toimittamansa kirjan tekstit noin kahden tai kolmen kuukauden kuluessa määräajasta. Polesen mielestä yöuniaan ei kannata menettää muiden kuin välttämättömien rahoitushakemusta takia. Minäkin kannustan nukkumaan, mutta neuvoni on toinen: aloita toimitettuun kirjaan tulevan luvun kirjoittaminen tarpeeksi ajoissa. Näin saat paremman maineen kollegoidesi keskuudessa.
Kirjan anti?
Polesen kanssa on helppoa olla samaa mieltä valtaosasta asioita. On virkistävää, että ainaisen “julkaise tai tuhoudu” -mantran sijaan joku tarjoaa strategisia vaihtoehtoja akateemisessa julkaisumaailmassa selviämiseen.
Näen yhtäläisyyksiä Polesen viestin ja Liz Elvidgen ja kumppaneiden teoksen What Every Post Doc Needs to Know sanoman välillä. Kuuntelin syksyllä Helsingin yliopiston Viikin kampuksella vieraillutta Elvidgea, joka puhui kontrollista. Vaikka post doc ei olekaan erityisen hyvässä asemassa, hän ohjaa kuitenkin itsekin monia valintojaan. Oli statuksesi mikä tahansa akateemisessa maailmassa, ota siis ohjat omiin käsiisi ja tee strategisia valintoja. Polesen kirja on siihen oiva apu.
