Hyvä kollegani Tuuli Holttinen väitteli 26.11.2020 Helsingin yliopistossa ranskankielisellä väitöskirjallaan, joka käsitteli kieltenoppijoiden tuottamia pyyntöjä. Koronatilanteen vuoksi vastaväittäjä oli läsnä verkon välityksellä. Salissa sai olla 14 kuulijaa.
Vastaväittäjän kiperät kysymykset
Väitös alkoi Tuulin kaksikielisellä lektiolla, jossa hän esitteli työtään ja sen keskeisiä tuloksia. Tuuli päätti lektionsa osuvaan ohjeeseen: “Kielenoppija, ole lempeä omaa oppimistasi kohtaan.”
Vastaväittäjä aloitti kehumalla upeaa väitöskirjaa. Mutta ensimmäinen kysymys yllätti ainakin minut kiperyydellään ja yksityiskohtaisuudellaan. Se liittyi sosiolingvistiseen ja pragmaattiseen kompetenssiin, ovatko ne sama vai eri asia, eli väittelijä heitettiin heti syvään päähän! Tuuli selvisi silti hienosti.
Väitöksen alkupuolella vastaväittäjä kysyi tarkentavia kysymyksiä väitöskirjan lähtökohdista: miksi on valittu Discourse Completion Task -menetelmä roolileikkien sijaan, miksei oppijoille ole esimerkiksi soitettu kummallisia pyyntöjä (hauska idea!) – ja miksi on tarkasteltu juuri pyyntöjä eikä jotakin muuta puheaktia.
Tuuli perusteli hyvin metodiensa valinnan: hänen lähtökohtanaan oli tutkia nimenomaan oppijoiden tuottamia muotoja systemaattisesti. Pyynnöt ovat yleisyytensä vuoksi erityisen kiinnostavia. Lisäksi ne opitaan jo melko varhain.
Yksi vastaväittäjän lähtökohtiin liittyvistä kysymyksistä koski tilastollista analyysia. Miksi sitä ei ole käytetty enemmän? Väittelijä perusteli asian aineiston pienuudella. Olisiko aineistoa voinut saada enemmän?
Tässä kohtaa katsoimme Tuulin (ja aikonaan minunkin) väitöskirjan ohjaajan Evan kanssa merkitsevästi toisiimme. Olisi tehnyt mieli viitata: ei, Tuuli ei olisi voinut saada enempää aineistoa! Näin silmissäni Lyoniin 2017 kutsumani Tuulin seisomassa epätoivoisena École normale supérieure de Lyonin pihalla kyltin kanssa. Viimeiset informantit saatiin lopulta kasaan!
Vastaväittäjä yllätti anekdootilla, joka liittyi toiseen puheaktiin, kehumiseen. Hänen suomalainen kollegansa vietti vuoden Pariisissa ja kyllästyi jatkuviin kommentteihin: “oletpa sinä kaunis”, “oletpa sinä vaalea” jne. Vuoden jälkeen suomalainen nousi helpottuneena Finnairin koneeseen. Kulttuurillisia eroja esiintyy siis monissa puheakteissa.
Vastaväittäjä totesi, ettei väittelijä problematisoinut kohdekielen käsitettä. Ajatteliko väittelijä asiaa? Kyllä hän kertoi pohtineensa: ilman muuta kohdekielessäkin on variaatiota. Vastaväittäjä totesi kommenttinsa olleen huomio, ei moite.
Vastaväittäjä antoi tutkimusidean jatkoon: miten pitkään kohdekulttuurissa asuneet esittävät pyyntöjä? Tässä kohtaa olisin mielelläni nostanut toistamiseen käteni pystyyn. Olisi tehnyt mieli viitata omiin tuoreisiin tutkimuksiini, joissa olen tarkastellut Suomessa asuvien ranskalaisten ja Ranskassa asuvien suomalaisten raportoimia muutoksia käytöksessään kohteliaisuuden suhteen!
Varsinaisia tuloksia vastaväittäjä käsitteli vähän. Hän kertoi pitäneensä erityisesti siitä, kun väitöskirjassa osoitettiin, ettei kielen oppiminen ole lineaarista. Yhdessä taulukossa vastaväittäjä oli havainnut pienen laskuvirheen. Ei ole vakavaa, mutta hän mainitsi asian osoituksena siitä, että oli todellakin lukenut työn tarkkaan!
Vastaväittäjä kysyi myös suosituksista opettajille. Väittelijä kertoi, että opettajien olisi tärkeää korostaa variaatiota sekä lähde- että kohdekielessä. Metakielellinen pohdinta luokassa voisi auttaa.
Vastaväittäjä oli tyytyväinen väittelijän vastauksiin. Mikään väitöskirja ei ole täydellinen, mutta Tuuli vastasi hyvin ja hänen tietonsa ovat laajat!. Vastaväittäjän mielestä väittelijä ansaitsee siis tohtorin arvon!
Lopuksi tiedekunnan edustaja Jyrki Kalliokoski esitti kysymyksen koskien pyyntöjen prosodiaa. Tekikö väittelijä niistä huomioita? Kyllä hän teki, vaikkei kattava analyysi tästä näkökulmasta ollutkaan mahdollinen. Jotkut informantit todella eläytyivät tilanteeseen, kun taas toiset tuottivat pyyntöjä mekaanisemmin.
Kommentteja väitöksestä
Väitös oli hyvin keskusteleva. Tässä suhteessa asiat ovat menneet eteenpäin, sillä ranskan väitökset ovat menneisyydessä olleet usein vastaväittäjän show’ta, jossa väittelijä jää sivurooliin.
Itselläni oli suuri kunnia saada aikoinaan vastaväittäjäksi puhuttelututkimuksen guru Catherine Kerbrat-Orecchioni. Hänen esiintymisensä oli sellainen näytös, että ranskaa osaamatonkin yleisöni kertoi viihtyneensä erinomaisesti! Itseäni ei häirinnyt, ettei oma väitökseni ollut kaikkein keskustelevin. Tuntui uskomattomalta, että niin suuri asiantuntija oli saatu vastaväittäjäkseni! Pakko myöntää, että olin itsekin kiinnostunut paljon enemmän hänen huomioistaan kuin omista vastauksistani. Muistan kuitenkin toisista traditioista tulevien kollegoiden hämmästelleen vastaväittäjän dominoivaa otetta.
Tuulin väitöksessä hämmästyin sitä, miten vähän vastaväittäjä käsitteli tuloksia. Suurin osa kysymyksistä oli laajempia ja koski tehtyjä valintoja. Ne ovat toki kiinnostavia, mutta uskoakseni väittelijä haluaisi keskustella myös kovalla työllään saamistaan tuloksista.
Toinen yllätys oli väitöksen lyhyt kesto. Parikymmenminuuttisen lektion jälkeen varsinainen väitöksen keskusteluosuus oli ohi tunnissa. En tiedä, vaikuttiko verkon kautta käyty väitös asiaan. Väitökset ovat kyllä myös lyhenemään päin. Perimätieto kertoo, että oma vastaväittäjäni oli valmistautunut tuntien (!) väitökseen ja ohjaaja oli edeltävänä iltana joutunut vakuuttamaan hänet karsinnan tarpeellisuudesta. Lopulta väitökseni kesti kokonaisuudessaan noin kaksi ja puoli tuntia.
Lyhyen väitöksen hyvä puoli oli se, että jaksoin livetviitata sen kokonaan. Väitöskirjan tuloksista kiinnostuneita suosittelen tutustumaan myös Tuulin omiin tviittiketjuihin, joko sanallisessa tai kuvallisessa muodossa giffein! Lisäksi väitöskirjan tuloksia pääsee kuulemaan Ranskaa raakana -podcastista, jossa Tuuli vieraili keväällä!
Väitösillallinen
Perinteisesti karonkka järjestetään vastaväittäjän kunniaksi. Tällä kertaa vastaväittäjä oli kaukana, ja zoomit jätettiin illallisella rauhaan. Koronan vuoksi mitään suuria kekkereitä ei voinut järjestää, mutta onneksi pieni kokoontuminen kuitenkin onnistui.
Paikalla oli Tuulin lisäksi seitsemän henkilöä: hänen kolme ohjaajaansa, miehensä, siskonsa ja allekirjoittanut. Ilta oli todella lämminhenkinen, ja puheet olivat koskettavia.
On juhlan paikka, kun väitöskirjan saa valmiiksi. Ja vielä erinomaisen väitöskirjan. Me kaikki toivotimme Tuulille onnea uusiin seikkailuihin!