Porvarillinen kohteliaisuus 1800-luvun Ranskassa

Ranskan vallankumous oli kohteliaisuuden vastaista aikaa – tai ainakin vanhan hallinnon hovikohteliaisuus oli kiellettyä. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ideologiaa toteutettiin käytöstapojen ja kielenkäytön avulla: sinuttelulla ja kansalainen-puhuttelulla.

Frédéric Rouvillois (2006) kertoo kirjassaan, että kreivitär Genlis totesi tapoja käsittelevässä sanakirjassaan hyvien käytöstapojen olleen kumottuna vuodesta 1792 vuoteen 1800, minkä jälkeen joitakin niistä alettiin uudestaan noudattaa. 1800-luvulla Ranskassa nousi nimittäin uusi yhteiskuntaluokka, porvaristo, jonka tavat määrittivät kohteliaisuuden.

Porvariston nousu

Vallankumouksen jälkeen vuosina 1800–1814 julkaistiin valtavasti uusia käytösoppaita. Rouvillois’n mukaan vaikutti siltä, kuin niissä yritettäisiin ottaa revanssi tasavallan ajan törkeydestä ja hallintoelin direktion korruptiosta.

Hovikohteliaisuus ei kuitenkaan kelvannut sellaisenaan. Sen ongelmana oli ollut, ettei se kyseenalaistanut ryhmien välisiä esteitä: vaikka porvari olisi ollut täysin kohtelias ja noudattanut hovietikettiä, hän pystyi vain pinnallisesti muistuttamaan aatelista. Toki vanhan hallinnon eliitin paikan otti uusi yläluokka, joka sijaitsi usein Napoleonin hovissa – Napoleonhan kruunattiin Ranskan keisariksi vuonna 1804. Kuitenkin uusi eliitti oli yhtäältä hajanaisempi ja toisaalta homogeenisempi kuin vanhan hallinnon aikana. Hovi – tai edes aristokratia – ei enää määrännyt tahtia, vaan sen teki porvaristo, la bourgeoisie.

Napoleonin karkotuksen jälkeen vuonna 1815 Ranskasta tuli jälleen kuningaskunta. Heinäkuun vallankumous 1830 puolestaan syöksi kuningas Kaarle X:n vallasta. Uudeksi kuninkaaksi nousi Ludvig Filip, jonka valtakautta vuoden 1848 vallankumoukseen asti kutsutaan heinäkuun monarkiaksi (‘la monarchie de Juillet’). Ludvig Filipin kuninkuuden sanotaan perustuneen etenkin varakkaan porvariston tukeen. Myös parlamentin asema oli parempi kuin aikaisemmin.

Porvarillisten ammattien harjoittajien määrä kasvoi varsinkin 1800-luvun puolivälissä: oli paljon asianajajia, lääkäreitä, kauppiaita ja valtion viroissa toimivia. Keskiluokalle hyvät käytöstavat olivat kuin passi ja tapa erottua yhtäältä lukumäärältään suurimmasta väestönosasta eli maalaisista ja toisaalta kasvavasta työläisväestöstä. Sanonnan mukaan on devient bourgeois lorsqu’on se comporte comme un bourgeois: porvariksi tulee käyttäytymällä kuin porvari.

Porvarillisen kohteliaisuuden käytösoppaat

Jotta käytöstavat voisivat täyttää porvariston vaatiman uuden sosiaalisen roolin, niiden oli käytävä läpi perustavanlainen muutos. Ensinnäkin käytöstapoja oli yhtenäistettävä, jotta ne voitaisiin oppia ja jotta niitä voitaisiin soveltaa ja jakaa.

Ennen vallankumousta käytöstapoja oli opetettu pitkälti suullisesti kodin piirissä. Systemaattisia käytösoppaita oli ollut vähemmän, ja ne oli suunnattu enimmäkseen lapsille ja nuorille kuten Erasmuksen Kultainen kirja ja La Sallen opas. Hierarkkisessa ja staattisessa yhteiskunnassa aikuiset olivat tarvinneet vähemmän käytösoppaita, mutta porvariston nopea nousu teki niistä välttämättömän kirjallisuuden lajin. Rouvillois muistuttaa, ettei näin käynyt pelkästään Ranskassa vaan muuallakin.

1800-luvulla Ranskassa julkaistiin satoja käytösoppaita, joita myös luettiin paljon, kaikkein vaatimattomimpia kansankerroksia myöten. Yksi tunnetuimmista käytösoppaista oli paronitar Staffen Usages du monde, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1889.

Kymmenen vuotta myöhemmin paronitar Staffen oppaasta otettiin jo 131. painos. Oppaan menestys oli huomattava: monia muitakin käytösoppaita julkaistiin, joten kilpailu oli kova. 1800-luvun jälkipuoliskolla käytösoppaita kirjoittivat erityisesti naiset, joille oppaat oli enimmäkseen suunnattukin. Oppaiden tavoitteena oli näyttää pikkuporvaristolle, miten hienoissa piireissä, dans la haute société, kuuluu käyttäytyä.

Käytösoppaiden genren leviämiseen liittyy toinenkin yhteiskunnallinen ilmiö: 1800-luvulla Ranskassa kodifioitiin lait. Käytösoppaiden nimissä esiintyikin usein termi code (’koodi, sääntö’). Rouvillois toteaa lakien ja käytöstapojen laatimisen logiikan olleen sama: tavoitteena oli, että mahdollisimman monella olisi pääsy täsmällisesti ilmaistuihin sääntöihin. Rouvillois’n mukaan käytösoppaat korvasivat vanhan hallinnon hovin ja salongit.

Kuningarnaiset ja ritarimiehet

Käytösoppaat antoivat neuvoja sekä sosiaaliseen että yksityiseen elämään. Ne säätelivät erityisesti naisen ja miehen välisiä suhteita.

Ranskalaisen naisen asema ei ollut häävi: vuonna 1804 hyväksytty laki asetti naiset miesten holhoukseen. Kuitenkin useissa käytösoppaissa ohjeistettiin, että vaikka miehellä on voima ja sitä kautta auktoriteetti, naisella on supériorité morale eli henkinen etulyöntiasema. Tämä teki naisesta käytöstapojen ja kohteliaisuuden luonnollisen vartijan: vain naiset “hiovat käytöstapoja” (polissent les manières). Kuitenkin monet säännöt ja kiellot koskivat vain naisia: esimerkiksi tupakka oli kielletty naisilta 1800-luvun lopulle saakka.

Naisen tuli näyttää “naiselta”, kuten Madame Celnart suositteli vuoden 1830 oppaassaan: Vaikka nainen voi henkisesti olla miehen yläpuolella, ulkoisesti naisen tulee olla nainen. Ritarillisuus oli voimissaan: nainen oli kuningatar ja mies hänen ritarinsa. Madame Celnart opasti ritarillisuutta esimerkiksi näin:

Hyvät tavat edellyttävät, että miesseuralainen tarjoaa kättään naiselle, joka kävelee hänen kanssaan. Ritarillisuus vaatii, että mies pyytää naiselta luvan kantaa, mitä vaivalloista tällä sattuu kädessään olemaan, kuten laukku, kirja, päivänvarjo (jos aurinko on mennyt jo varjoon). Jos nainen kieltäytyy, miehen on itsepintaisesti vaadittava. Jos mies on kahden naisen seurassa, hän voi vapautua antamasta kättään kummallekaan naisista.

Julkisesti naisten ja miesten tuli välttää hellyydenosoituksia. Kielto ei johtunut ainoastaan ajan puritanismista vaan ajatuksesta, jonka mukaan julkisesti – dans le monde – oli vältettävä kaikkea henkilökohtaista. Rouvillois kertoo, että vielä 1900-luvun alussa muistutettiin säännön seurauksesta puhutteluun: Yksityisyydessä sinuttelu tulee luonnollisesti puolisoiden huulilta; julkisesti sen sijaan on hyvien tapojen mukaista teititellä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että sinuttelua miehen ja naisen välillä pidettiin rakkaussuhteen merkkinä.

Lasten ja vanhempien väliset suhteet

Perheessä lasten tuli osoittaa kunnioitusta vanhemmilleen jokaisena hetkenä. Lapsen täytyi kiittää pienemmästäkin asiasta: jos hänelle annettiin jotakin tai jos hän välttyi ikävältä asialta. Rouvillois kuvaa ajan mottoa: le merci ne souffre aucune dispense eli kiittäminen ei maksa mitään.

Puhuttelun suhteen kunnioituksen vaatimus ei välttämättä tarkoittanut, että vanhempia olisi pitänyt teititellä. Rouvillois’n mukaan vanhempien ja lasten puhuttelu 1800-luvulla jakoi paitsi perheitä myös käytösoppaita: oli tiukemman linjan ja tuttavallisemman kohteliaisuuden kannattajia.

Paronitar de Bardi ohjeisti, ettei sinuttelua pitänyt sallia läheisissäkään ihmissuhteissa. Hänen perusteli kantaansa viittaamalla riitatilanteisiin: Kadulla ihmiset aina sinuttelevat, kun ryhtyvät herjaamaan toisiaan. Älkää pitäkö sinuttelua merkkinä kiintymyksestä vaan tuttavallisuudesta, joka ei todista mitään.

Toiset käytösoppainen kirjoittajat, kuten Madame Celnart, iloitsivat vanhempien ja lasten välisestä sinuttelusta. Vaikka itse kuninkaan, Ludvig Filipin, perheessä lapset kasvatettiin kurissa, kuningas ja hänen vaimonsa Marie-Amélie sinuttelivat lapsiaan.

Oli sellaisiakin käytösoppaita, joiden mielestä perheet voivat itse valita sinuttelun tai teitittelyn. Louis Verardi ohjeisti vastavuoroiseen puhutteluun: Sinutelkaa vanhempianne jos he sinuttelevat teitä; jos vanhempanne eivät sinuttele teitä, älkää sinutelko heitäkään.

Rouvillois toteaa johtopäätöksenään, että ennen ensimmäistä maailmansotaa sinuttelu vanhempien ja lasten kesken oli vallannut alaa. Toisin sanoen tiukkapipoiset perheteitittelyn kannattajat olivat hävinneet ottelun.

Ketä tervehditään, miten ja millä tittelillä?

1800-luvun käytösoppaat ohjeistivat, että tuttua ihmistä on tervehdittävä kunnioituksen ilmaisemiseksi. Jos tuntemattoman kohtaa kadulla, teatterissa tai matkalla, tervehtiminen on vapaaehtoista. Pääsäännön mukaan kohdattua henkilöä tulisi häiritä mahdollisimman vähän.

Ainoastaan palvelijat ja heidän kaltaisensa kutsuivat isäntäänsä ja näiden vieraita puhuttelulla Monsieur tai Madame yhdistettynä aatelisarvoon. Kaikki muut puhuttelivat toisiaan pelkästään herraksi tai rouvaksi. Sääntöön oli yksi poikkeus: jos kyseessä oli herttua, tuli sanoa Monsieur le Duc.

Rouvillois kertoo, että 1800-luvulla tervehtimiseen liittyi suoranainen fobia fyysisistä kontaktia kohtaan – varsinkin eri sukupuolta olevien henkilöiden välillä. Tervehdyksiä oli kahdentyyppisiä: joko taivutettiin päätä (tai ylävartaloa) tai sitten käteltiin. Vielä 1900-luvun alussa eroteltiin rakastettava ja elegantti ranskalainen tervehdys sekä muodikas englantilainen tervehdys, jossa päänliikkeen kuvattiin olevan kuiva ja automaattinen – kuin puisella nukella.

Ranskalaisessa tervehdyksessä aloitteen teki mies, mutta kättelyssä aloitteentekijä oli aina nainen, jollei kyse ollut sukulaissuhteesta. Paronitar Staffen mukaan syynä oli se, että kuningatar puhuu aina ensimmäisenä – ja julkisissa suhteissa nainen oli aina kuningatar. Rouvillois’n mukaan todellinen syy oli kuitenkin kättelyyn kuuluvassa fyysisessä kontaktissa, jota ei esiinny ranskalaisessa tervehdyksessä: mies ei saanut koskaan tarttua kiinni naiseen.

Pelkästään porvariston kohteliaisuutta?

1800-luku on nimetty porvarillisen kohteliaisuuden vuosisadaksi, mutta Rouvillois’n mukaan se ei rajoittunut vain porvaristoon. Siitä huolimatta on muistettava, että vuonna 1870 jopa 70 % ranskalaisista asui maaseudulla: heidän noudattamansa vanhat tavat saattoivat osittain vaikuttaa kaupunkilaisporvaristosta eksoottisilta.

Käytöstapoja maaseudun väestö oppi erityisesti vanhoista oppaista, joista alueen kustantajat ottivat yhä uusia painoksia. Pikku hiljaa käytöstavat yhdenmukaistuivat, ja porvariston tavat ryhtyivät leviämään.

Käytöstapojen soveltaminen tuotti kuitenkin haasteita. Yhtenä osoituksena on lastenkirjallisuuden myyntivaltti, vuonna 1910 ilmestynyt L’enfance de Bécassine (’Bécassinen lapsuus’). Kirjassa kuvataan tilannetta, jossa maalaislapsi on kutsuttu päivälliselle markiisin luo. Bécassine noudattaa kirjaimellisesti hänelle opetettuja käytössääntöjä, mutta päätyy tekemään itsensä naurettavaksi. Lapsi ei ymmärtänyt sääntöjen merkitystä eikä niiden luonnetta. Säännöt opettanut kummisetä oli yhtä naiivi, eikä osannut välittää tärkeintä sääntöä: tapoja sovelletaan paikan, tilanteen ja erityisesti läsnä olevien ihmisten mukaan.

Frédéric Rouvillois analysoi vuodesta 1800 alkaneen kohteliaisuuden ajanjakson kestäneen vuoteen 1914 asti. Hänen mielestään kyseessä ei ollut ranskalaisen kohteliaisuuden huippukausi, mitä oli ennemminkin vanhan hallinnon aika ennen vallankumousta. Rouvillois toteaa kuitenkin 1800-luvun olleen porvarillisen kohteliaisuuden kulta-aikaa, jonka varjossa nykyranskalaisetkin elävät. Hän lienee oikeassa: ritarillisuuden ihanne ei ole Ranskasta vieläkään kokonaan kadonnut.

Lisää aiheesta:

Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 31. jakso: Porvarillisen kohteliaisuuden kulta-aika 1800-luvun Ranskassa. 28.8.2019.

Lähde:

Frédéric Rouvillois 2006. Histoire de la politesse de la Révolution à nos jours. Paris: Flammarion.