12. Kansainvälinen kohteliaisuuskonferenssi (12th International Conference on (Im)politeness) järjestettiin 17.–19.7.2019 Anglia Ruskin Universityssä, Cambridgessä.
Konferenssi järjestettiin yhteistyössä löyhän tutkimusyhteisön Linguistic Politeness Research Group‘in kanssa, jonka jäsen itsekin olen. Vuonna 1998 alkaneen toiminnan juuret ovat Isossa-Britanniassa, jossa konferenssit on monesti järjestettykin. Osallistuin itse ensimmäistä kertaa kohteliaisuuskonferenssiin, sillä viime vuosina muita konferensseja on osunut päällekkäin.
Plenaareja: Juliane House ja Daniel Kádár
Kutsuttuina puhujina olivat Juliane House, Daniel Kádár, Jonathan Culpeper ja Andreas H. Jucker; viimeksi mainittua en valitettavasti kuullut, koska lähdin jo perjantain iltalennolla kotiin.
Ensimmäinen plenaari sopi erinomaisesti puhutteluntutkijalle. Juliane House kertoi yhteistutkimuksestaan Kádárin kanssa: kyseessä oli puhuttelupronominien valinnat (sinä vs. te) Ikean katalogeissa eri kieli- ja kulttuurialueilla (Hongkongin ja manner-Kiinan mandariini, flaamin- ja ranskankielinen Belgia, Japani, Alankomaat, Saksa ja Unkari). Ikeahan on tunnettu siitä, että se on yrittänyt käyttää ruotsalaista sinuttelua muillakin markkinoilla. Globaalisaatiota koskevaan puhutteluaiheeseen liittyy tietysti myös yhteistutkimukseni Starbucksin etunimipuhuttelusta (Suomi ja Ranska) Hanna Lappalaisen kanssa.
Housen ja Kádárin tekeillä olevan tutkimuksen mukaan joidenkin kielikulttuureiden (esim. saksa, unkari, hollanti ja flaami) katalogeissa on omaksuttu sinuttelu ruotsalaisen mallin mukaisesti, kun taas toisissa kulttuureissa pidetään kiinni teitittelystä (esim. Hongkongin mandariini sekä Ranskassa ja Belgiassa puhuttu ranska). On myös kiinnostavaa, että saksankielisissä Ikea-katalogeissa siirryttiin sinutteluun vuonna 2005 eli 30 vuoden teitittelyn jälkeen.
Syyt teitittelymuodon valintaan voivat olla erilaiset eri kielialueilla. Esimerkiksi Hongkongin mandariinissa teitittelyllä saatetaan korostaan individualismin tärkeyttä yhteiskunnassa – vastakohtana manner-Kiinalle. Syiden selvittämiseen tarvitaan vielä lisätutkimuksia.
Toisessa plenaarissa Daniel Kádár puolestaan esitteli yhteistutkimustaan Housen kanssa, jossa verrattiin muun muassa englannin please ja kiinan qing (‘please’) käyttöä. Korpustutkimuksen mukaan selvin ero oli, että please oli yleisin asiointi- tai valtatilanteissa, joissa qing ei lainkaan esiintynyt. Kádár selitti eroa sillä, että please-sanan alkuperä ei ole arvonimessä, kuten kiinalaisen vastineensa, jota käytetään seremoniallisissa tilanteissa; kyseessä on voimakkaasti kohteliaisuuteen orientoitunut muoto.
Plenaari: Jonathan Culpeper ja kohteliaisuustutkimuksen viidakko
Kolmas plenaari oli Jonathan Culpeperin, jossa hän tarjosi näkymiä kohteliaisuustutkimuksen historiaan, aineistoihin ja metodeihin sekä tulevaisuuteen.
Culpeper puhui Giovanni della Casan (1558) Il Galateosta, jolla tuntuu olevan hämmästyttävänkin paljon yhteistä esimerkiksi Brownin ja Levinsonin negatiivisen ja positiivisen kohteliaisuusmallin kanssa. Myös Giovanna Alfonzetti nosti esiin Galateon eurooppalaisen kohteliaisuuden pohjana historiallisen kohteliaisuuden paneelissamme IPrAssa. Culpeper näki yhteyden Galateon ja kohteliaisuus1:n (maallikkojen käsitykset) ja kohteliaisuus2:n (teoreettinen käsite) välillä, joita hän ei muuten pitänyt absoluuttisina kategorioina vaan vahvasti toisiinsa sidoksissa olevina.
Lisäksi Culpeper nosti esiin, että kohteliaisuustutkimusta on kritisoitu yhtenäisen teorian puutteesta.
1970-luvulta lähtien kehittyivät ensimmäisen aallon puheakteihin perustuvat teoriat (esim. Brown ja Levinson 1978, 1987). Niitä on kritisoitu muun muasta keskittymisestä puhujaan ja yksittäisiin puheakteihin, painottumisesta länsimaihin sekä puhujien omien käsitysten huomioitta jättämisestä. Toinen aalto 2000-luvulla toi diskursiivisen käänteen, jota on puolestaan kritisoitu tutkijan roolin kaventamisesta, mahdottomuudesta yleistyksiin ja siitä, ettei kielellisillä rakenteilla olisi mitään pysyvyyttä, mitä tulee merkitykseen. Culpeper näkee teorioiden fragmentoituneen entisestään kolmannen aallon myötä (mm. laajemmat teoriat ihmisten välisistä suhteista, Spencer-Oatey 2000 ja Locher & Watts 2005; diskursiivis-materialistiset teoriat, Mills & van der Bom 2015; kehyspohjaiset, Terkourafi 2001; maksiimipohjaiset, Leech 2014; vuorovaikutukselliset, Haugh 2013; neo-Brown & Levinson, Holmes, Marra & Vine 2012; Grainger 2018 ja genre, Blitvich 2010 jne.).
Mitä tästä kaikesta seuraa? Melkoinen viidakko – varsinkin uusille tutkijoille. Culpeper kertookin, että aloittavat väitöskirjan tekijät tulevat hänen luokseen melkein kyynelissä, kun teorioista ei tahdo saada tolkkua. Ymmärrän tämän. Jo pian väitöskirjan jälkeen yritin itsekin kehittää uutta hanketta kohteliaisuuden ympärille, mutta en saanut kiinni. Koen kyllä, että kymmenessä vuodessa kohteliaisuustutkimus on alana kehittynyt paljon, joten tarttumapintaa on nyt jo paljon enemmän. Silti olen huomannut ihan viimekin aikoina, että tutkijat saattavat ymmärtää eri lähestymistavat hyvin eri tavoin. Olisi sitä varmasti voinut yksinkertaisemmankin tutkimuskohteen valita!
Mikä merkitys on vanhoilla teorioilla ja malleilla? Voiko Brownia ja Levinsonia käyttää? Culpeperin vastaus on myönteinen: jos mallia käyttää kriittisesti ja laajentaa sitä toisilla käsitteillä (vrt. Neo-Brown & Levinson lähestymistapa). Entä voiko teorioita yhdistää ja naittaa keskenään? Culpeper sanoo, että tiettyyn rajaan asti kyllä; tosin kaikki teoriat eivät sovi yhteen (esim. diskursiivis-materialistinen ja Neo-Brown & Levinson). Tällä hetkellä, kuten Haugh ja Watanabe (2018) ovat todenneet, kohteliaisuustutkimuksen fokuksessa ovat subjektiiviset arviot kielellisen ja ei-kielellisen käytöksen sosiaalisesta sopivuudesta ja epäkohteliaisuus käsitetään eräänlaisena asenteellisena arviona.
Kohteliaisuutta on tutkittu monin metodein: koeasetelmin (esim. DCT ja roolipelit), kenttätutkimuksin, vuorovaikutteisin – erityisesti kvalitatiivisin – lähestymistavoin (vuorovaikutussosiolingvistiikka, diskurssianalyysi, keskustelunanalyysi), filologisin lähestymistavoin, korpuspohjaisesti ja metadiskursseihin keskittyen.
Vuorovaikutteiset menetelmät ovat yleisin käytetty metodi; kokeelliset menetelmät tulevat kakkosena. Empiiristen tutkimusten määrä on noussut filosofisiin verrattuna. Culpeper uskoo kvalitatiivisten menetelmien dominoivan jatkossakin, vaikka korpus- ja kvantitiiviset metodit varmaankin yleistyvät. Hän itse haluaisi nähdä nykyisten metodien luovempaa käyttöä ja multimodaalista analyysia, enemmän tilastoja ja visualisointeja sekä reaaliaikaisia metodeja (silmänliiketutkimus jne.). Myös tieteidenvälistä tutkimusta tarvitaan: viestintätieteissä on tehty (in)civility-tutkimusta (‘käytöstavat’), mutta alat eivät seuraa toisiaan.
Culpeper näkee, että kohteliaisuus on erittäin relevantti aihe yhteiskunnallisesti jatkossakin. Meidän tulee suhtautuu entistä kriittisemmin, mitä teemme, kehittää kiinnostavia uusia metodeita ja tieteenvälistä yhteistyötä. Samalla meidän kohteliaisuustutkijoiden tulee varoa, ettemme hylkää teorioita vain siksi, että ne ovat vanhoja, tulkitse teorioita vääriä tai seuraa sokeasti muotivirtauksia.
Oma sektioni ja esitykseni: mitä kohteliaisuuskäytökselle tapahtuu toisessa kulttuurissa?
Sektioni puheenjohtajana toimi tunnettu kohteliaisuustutkija Andreas Jucker. Ensimmäisen esityksen pitivät Eva Ogiermann ja Vasiliki Saloustrou, jotka vertasivat isobritannialaisten ja kreikkalaisten käsityksiä kohteliaisuudesta.
Isobritannialaiset liittivät kohteliaisuuden erityisesti julkisiin tilanteisiin tuntemattomien kanssa, kun taas kreikkalaiset yhdistivät kohteliaisuuden tasaisemmin julkisiin ja yksityisiin tilanteisiin. Englantilaisille kohteliaisuus oli kunnioitusta ja hyviä tapoja, kun taas kreikkalaisille avuliasta käytöstä ja kohteliaisuusmuotojen käyttöä. Yhteistä molemmille tutkituille ryhmille oli, että kohteliaisuutta pidettiin ensisijaisesti ei-kielellisenä käytöksenä.
Omassa esityksessäni puhuin siitä, miten Suomeen ja Ranskaan muuttaneet kuvasivat kohteliaisuuskäytöstään.
Suomessa asuvat ranskalaiset ja Ranskassa asuvat suomalaiset raportoivat muuttaneensa käytöstään, jotta heitä ei pidettäisi epäkohteliaina – lisäksi käytöstä oli muutettava myös vieraillessa tai palatessa lähtökulttuuriin. Jotkut olivat olleet vähemmän kiinnittyneitä lähtökulttuurinsa normeihin ja huomasivat oman käytöksensä vastaavan paremmin kohdekulttuurin normeja. Vaikka Suomessa asuvat ranskalaiset kuvasivat omaa sopeutumistaan, he painottivat ranskalaisten kohteliaisuussääntöjen opettamista kaksikulttuurisille lapsilleen. Ympäristön asettamista haasteista huolimatta lasten raportoitiin kykenevän muuttamaan käytöstään sen mukaan, kummassa kulttuurissa he oleskelivat.
Täytyy sanoa, että omaa esitelmääni ei ole koskaan ollut kuuntelemassa ja kommentoimassa niin iso joukko kuuluisia tutkijoita: Juliane House, Miriam Locher, Jonathan Culpeper – puheenjohtaja Juckerin lisäksi. Tässä konferenssissa sain kasvot monelle tutkijalle, joita olen siteerannut.
Sektion kolmannessa esitelmässä Maria Tsimpiri käsitteli kohteliaisuutta ja toisen kielikultuurin vaikutusta. Hän oli tutkinut kreikankielisten englanninpuhujien pyyntöjä. Neljäs esitelmöijä ei ilmestynyt paikalle, mutta peruutuksestakaan ei ollut tietoa.
Muiden esitelmien antia
Konferenssissa oli runsaasti valinnanvaraa, sillä kolme sektiota oli aina rinnakkain. Kuuntelin yhtä sektiota historiallisesta kohteliaisuudesta monissa kulttuureissa. Ranskalainen kohteliaisuus on vaikuttanut muun muassa Romanian kohteliaisuuteen, ja vaikutus tuli Venäjän kautta. Romanialaisissa käytösoppaissa ranskalaisia tapoja pidettiin kuitenkin “feminiinisinä” ja “häpeällisinä” – “emme ole Ranskan siirtomaa”.
Eräässä sektiossa käsiteltiin eri puheakteja: pyyntöjä ja anteeksipyyntöjä. Myös yksi metatutkimus esiteltiin. En ole koskaan nähnyt sellaista kielitieteellisessä konferenssissa, mutta tällaisia saisi olla enemmän kokonaiskuvan saamiseksi ja muiden tutkimusten hyödyntämiseksi paremmin. Kokoomatutkimuksessa tarkasteltiin anteeksipyyntöjä eri kulttuureissa käsitteleviä tutkimuksia.
Ongelmana tässä metatutkimuksessa oli se, että Scopusta käytettäessä vain englannin kielellä tehdyt tutkimukset tulevat mukaan, jolloin kaikki muunkieliset jäävät ulkopuolelle.
Kuuntelin myös esitelmiä kohteliaisuuden variaatiosta (esim. iän ja viestintäpreferenssien mukaan). Kuulin Miriam Locherin esityksen aineistosta, jota en tuntenut ennestään lainkaan: katsojien kommentoimia korealaisia draamoja. Kukin kommentti on ajastettu tiettyyn kohtaan draamassa, ja Locher analysoi vielä tekeillä olevassa tutkimuksessaan kommentoijien välisiä suhteita. Aineisto on kyllä aika kompleksinen analysoitavaksi! Tässä konferenssissa minulla oli myös ensimmäistä kertaa mahdollisuus kuunnella Journal of Politeness Research -lehden päätoimittajan Karen Graingerin esitystä, joka käsitteli neuvotteluja terveydenhuollossa.
Viimeisenä päivänä kuuntelin kulttuurien välisen kasvatuksen Enieda-verkoston monitieteistä paneelia, jonka puheenjohtajana toimi Svetlana Kurteš. Paneelin tavoitteena oli tarkastella (in)civility‘n (‘käytöstavat’) käsitettä julkisessa ja ammatillisessa diskurssissa.
Olen itsekin kiinnostunut siitä, mikä on (in)civility ja (im)politeness -käsitteiden suhde, ja kävimme tästä keskustelua paneelin aikana. Voisin kuvitella, että (in)civility-käsite tulee nykyistä suositummaksi kohteliaisuustutkimuksen alalla. Maria Sifianou kirjoitti tuoreen artikkelin aiheesta Journal of Pragmatics -lehteen.
Konferenssissa oli lisäksi vain yksi suomalainen, Riitta-Liisa Valijärvi. Koska Riitta-Liisa on työskennellyt uransa ulkomailla (University College London ja Uppsala), en tuntenut häntä entuudestaan. Hän tutkii kohteliaisuutta suomalaisten kansanedustajien diskursseissa. Aihe on kiinnostava, joten toivottavasti kuulemme siitä lisää!
Cambridgen keskustasta Whittlesfordiin
Anglia Ruskin University sijaitsee pienen kävelymatkan päässä Cambridgen historiallisesta keskustasta. Siellä sijaitsee esimerkiksi King’s College Cambridgen erittäin vaikuttava rakennus, jonka ohi kävelimme ohi matkalla konferenssi-illalliselle. King’s College on yksi University of Cambridgen collegeista. Sääli, ettei konferenssi sattunut olemaan siellä, olisi ollut hienoa päästä käymään sisällä! Yksi konferenssin järjestäjistä kertoi, että Cambridgen varakas yliopisto omistaa suurin piirtein koko Cambridgen ydinkeskustan.
Cambridgen yliopistolla on tietysti myös maineikas kustantamonsa, Cambridge University Press. Nappasin kuvan junasta, kun olin saapumassa Cambridgeen.
Cambridgessa on – yllättävää kyllä – melko huono hotellitilanne. Kaupunkihan on vain 50 minuutin junamatkan päästä Lontoosta, joten ehkä turistit tekevät enimmäkseen päiväretkiä? Yliopistoväkeä tietysti vierailee paljon, mutta kampuksilla on monenlaisia majoituksia, joissa Englannissa asuvat kollegat tuntuivat yöpyvän. Itsehän en tienyt näistä mitään, eikä niitä tarjottu konferenssin osallistujille.
Matkatoimisto ei tarjonnut mitään keskustasta, liekö harvat paikat olivat täynnä tai sitten yli budjetin. Yksi kauempaa tarjottu suhteellisen vaatimaton hotelli oli paljon kalliimpi kuin samalla sijainnilla olevat Bed & Breakfast -paikat. Päädyinkin Orchard Pond Bed & Breakfast -majoitukseen, joka oli saanut erinomaiset arviot Tripadvisorista.
Pienessä majapaikassa oli vain kolme huonetta. Ystävällinen emäntä Janet otti minut vastaan. Aamiaisen sai valita etukäteen listasta. Istuin itsekseni aamiaishuoneessa kuin kuningatar Janetin tarjoillessa marjoja ja hedelmiä, mehua ja teetä, munia ja pekonia sekä croisantia. Mikä alku päivälle!
Orchard Pond sijaitsee maaseutumaisessa ja idyllisessä Whittlesfordissa, jonka juna-asemalle on alle 10 minuutin kävelymatka. Juna Cambridgeen kestää toiset vajaat 10 minuuttia, ja Anglia Ruskin yliopistolle kävelin asemalta noin parissakymmenessä minuutissa.
Mitä jäi käteen?
Oman tutkimusalan täsmäkonferenssi oli ehdottomasti hieno kokemus, ja olen tänne toivonut pääseväni jo monta vuotta. Erityisen upeaa on mielestäni se, että maineikkaat senioritutkijat kuuntelevat aamusta iltaan kaikkien esityksiä, kommentoivat ystävällisesti ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan muidenkin käyttöön. On myös aina jotenkin sykähdyttävää nähdä elävänä tutkijoita, johon on jo pitkään viitannut: siinä he ovat, ihan kuin muutkin.
Kaikkea vuorovaikutusta ei voi siirtää etänä tapahtuvaksi, vaikka se olisi halvempaa ja ympäristöystävällisempää. Niin monesta konferenssimatkasta on seurannut jotain: kutsuja paneeleihin, pyyntöjä kirjoittaa julkaisuun, oppia alasta kokeneemmilta, tietoa alan kehityksestä. Tälläkin kertaa yhteistietoja uusien tuttavuuksien kanssa on vaihdettu, ja nähtäväksi jää, mitä niistä poikii.
