1600-luku oli Ranskassa hovikohteliaisuuden aikaa, mutta 1700-luvulla koko kohteliaisuuden käsite joutui murrokseen: erotteluun perustuvan hovikohteliaisuuden haastajaksi nousi ajatus sydämen kohteliaisuudesta.
Ranskan vallankumous muutti kaiken: tasavaltalainen hallinto vastusti vanhaa kohteliaisuutta ja määritti uudelleen tavat ja kielen. Aikakausi jäi kuitenkin noin kymmenen vuotta (1789–1800) kestäneeksi tähdenlennoksi. Frédéric Rouvillois (2006) kuvaa Ranskan kohteliaisuuden historiaa käsittelevässä teoksessaan, millaisia seurauksia tasavaltalaisella ideologialla oli kielenkäyttöön ja käytöstapoihin.
Vapaus, veljeys ja tasa-arvo
Ranskan vallankumoukselliset vastustivat vanhaa hallintoa eli hovia ja hyökkäsivät sen käytöstapoja ja kohteliaisuutta vastaan. Tukea he saivat Jean-Jacques Roussean ja Montesquieun ajatuksista. Valistusajan filosofi Montesquieu kirjoitti vuonna 1748 teoksessaan De l’Esprit des lois, että absoluuttinen monarkia tuottaa joutilaisuutta ja joutilaisuus synnyttää kohteliaisuuden – mitä enemmän ihmisten täytyy miellyttää toisiaan, sitä enemmän on kohteliaisuutta.
Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa korostavan ideologian mukaan ei ollut enää erotteluita eikä arvojärjestyksiä. Tasavaltalaiset pitivät kohteliaisuutta yhtenä rikollisena ja kätkettynä keinona erottautua muista, asettaa itsensä toisten yläpuolelle ja nöyryyttää heitä. Toisin sanoen kohteliaisuus oli pelkkä illuusio hyveestä, synonyymi valheelle ja petokselle.
Tasavaltalainen sinuttelee, eikä herroittele
Koska kohteliaisuus oli historiallisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti läheisesti kytköksissä vanhaan hallintoon eli monarkiaan, tasavaltalaiset halusivat juurruttaa tasa-arvon ideologiaa käyttämällä uusia sanoja ja kieltämällä vanhoja. Kielellä haluttiin myös shokeerata: tasavaltalaiset käyttivät rumia sanoja, kirosanoja ja solvauksia, joita ”kohteliaat ihmiset” eivät koskaan sanoisi. Ajatuksena oli: kerro minulle, miten puhut, niin minä kerron, kuka olet; anna minun opettaa sinulle, kuinka täytyy puhua, niin sinusta tulee todellinen tasavaltalainen.
Jotta tasavaltalainen hallinto voisi juurruttaa veljeyteen perustuvan demokratian, se halusi kieltää teitittelyn ja tittelit Monsieur (‘herra’) ja Madame (‘rouva’). Rouvillois kertoo, että ensimmäinen hyökkäys näitä puhutteluja vastaan esiintyi lehdessä Le Mercure national vuonna 1790.
Lehtikirjoituksen mukaan ranskan kielestä oli tullut feodaaliajasta lähtien kohteliaampi ja vähemmän tosi, mikä näkyi absurdissa ja naurettavassa tavassa teititellä ylemmässä asemassa olevaa sinuttelun sijaan. Mikä olikaan nöyryttävämpää kuin tulla sinutelluksi silloin, kun itse täytyi teititellä puhekumppaniaan? Teitittely oli siis kiellettävä. Saman mielipidekirjoittajan mielestä Monsieur ja Madame osoittivat epätasa-arvoa sosiaalisissa suhteissa, joten nekin oli kiellettävä ja korvattava sanalla kansalainen eli citoyen ja citoyenne. Jokaista oli myös kutsuttava sukunimellä. Näitä ohjeita noudattamalla kirjoittaja koki, että tasa-arvo olisi pian palautettu.
Pakollista sinuttelua ja sensuuria
Tasavaltalainen hallinto yritti saada säädettyä lain, joka virallisesti kieltäisi teitittelyn ja muut väärät puhuttelumuodot, mutta sitä ei hyväksytty. Eipä lakia toisaalta tarvittukaan, kun vaikutusvaltainen Comité de salut public (’Kansallisen turvallisuuden komitea’) otti epävirallisesti käyttöön pakollisen sinuttelun. Sen jälkeen sinuttelu yleistyi yhteiskunnassa, esimerkiksi armeijassa ja hallinnossa.
Uusista puhetavoista livenneet kohtasivat vaikeuksia. Rouvillois kertoo, että eräs tarjoilija teititteli kahta asiakasta joulupäivänä vuonna 1793. Asiakkaat suuttuivat, kenties peläten, että heitä epäiltiin osallisuudesta johonkin. He sättivät iäkästä tarjoilijaa, joka pyysi anteeksi ja vaihtoi sinutteluun. Asiakkaat intoutuivat solvaamaan koko kahvilaa sanoen, että isänmaallisuus vaati kansalaisten noudattavan hyviä tapoja. Tämän jälkeen tarjoilijan sinuttelemat asiakkaat poistuivat.
Citoyen-puhuttelu oli ainoa hyväksytty asiakirjoissa – Monsieur tai Sieur olivat kiellettyjä. Jotkut kuitenkin kyseenalaistivat Monsieur’n korvaavan citoyen-puhuttelun: eikö sekin ollut osaltaan erotteleva, pelkkä uusi hierarkian laji? Eikö olisi parempi, jos nimiä ei edeltäisi mikään titteli?
Citoyen kuitenkin korvasi Monsieur‘n, jopa dramaattisella tavalla. Vuonna 1794 kaikki teatteriohjaajat saivat virallisen käskyn hävittää näytelmistä kielletyt sanat ja tittelit, jotka oli korvattava oikeilla ja soveliailla termeillä. Jopa vanhojen ja arvostettujen näytelmäkirjailijoiden teksteihin oli kajottava. Rouvillois kertoo, että esimerkiksi Molièren näytelmässä Le Misanthrope (’Ihmisvihaaja) oli muutettava kohta, jossa määriteltiin epäkohtelias ihminen. Alkuperäinen teksti kuului näin:
- Il tutoie en parlant ceux du plus haut étage.
(‘Hän sinuttelee puhutellessaan ylemmässä asemassa olevia.’) - Et le nom de Monsieur chez lui est hors d’usage.
(’Eikä Monsieur kuulu hänen sanavarastoonsa.’)
Tasavaltalaisten mukaan edellä mainittu kohta Molièren näytelmästä vaati seuraavan korjauksen:
- Le nom de citoyen est chez lui hors d’usage.
(’Sana kansalainen ei kuulu hänen sanavarastoonsa.’) - Et d’être tutoyé lui paraît un outrage.
(Ja sinuttelu tuntuu hänestä solvaukselta.’)
Sanojen jahtaaminen jatkui kaikkialla ja ulottui jopa kouluihin ja kirkkoihin. Vallankumousjohtaja Maximilien Robespierre julisti: Emme kasvata herroja vaan kansalaisia. Joka tohti lausua kiellettyjä sanoja, oli epäilyksen alainen, huono kansalainen ja ennen kaikkea vallankumouksen vastainen henkilö.
Tasavaltalaisen kielenkäytön loppu
Hebertistit ja äärivasemmistolaiset häädettiin pois Comité de salut public‘ista vuonna 1794. Samoihin aikoihin pohdittiin vallankumouslaisten väärinkäytöksiä ja naisten sinuttelua. Vaikka naisten sinuttelu sai kannatusta, alettiin ihmetellä, miksei naisille annettu samoja oikeuksia kuin miehille, jos heitä kerran pidetään tasa-arvoisina? Vähitellen palattiin myös käyttämään kiellettyjä sanoja Monsieur ja Madame. Kansalainen, citoyen, alkoi kuulostaa naurettavalta: monet käyttivät sitä puhutellessaan alempiarvoisia.
Vielä vuonna 1798 yritettiin – turhaan – saada säädettyä laki, joka olisi kieltänyt herroittelun ja rouvittelun. Tasavaltalainen hallitus vaati myös vuonna 1799, että Pariisin teattereissa katsojia puhutellaan kansalaisiksi eikä herroiksi ja rouviksi. Rouvillois’n mukaan vallankumoukselliset olivat kuitenkin hävinneet taistelun jo vuodesta 1795 lähtien: sinuttelu ei ollut enää ehdotonta konventissa, vaikka se oli edelleen pakollista monissa tärkeissä instituutioissa kuten armeijassa.
Tasavaltalaisia käytösoppaita ei julkaistu enää vuoden 1796 jälkeen. Pian vallankumoukselliset olivat palanneet kaikkein klassisimpiin kohteliaisuuden muotoihin. Rouvillois’n mukaan yhtäältä kohteliaisuutta liioiteltiin ja toisaalta vallankumouksen ajan uusrikkaat – hallituksen (Directoire) nousukkaat – olivat enemmän kiinnostuneita elämisestä (vivre) kuin siitä, miten pitäisi elää (savoir-vivre).
Kiistellyn kohteliaisuuden paluu
Rouvillois antaa kirjassaan esimerkin siitä, miten käytöstapojen paluuseen suhtauduttiin. Eräs Louis Dubroca iloitsi asiasta, mutta painotti kuitenkin, että civilité (’käytöstavat’) ja politesse (’kohteliaisuus’) olivat eri asioita. Hänen mukaansa kohteliaisuus miellyttää ja viettelee, verhoten epärehellisyyttä ja imartelua: kyseessä oli kauneus, joka kätki tuoksuvien kukkien sekaan haisevia kaloja. Sen vuoksi oli parempi olisi suosia kohteliaisuuden sijaan civilité’tä.
Käytöstavat ja kielenkäyttö olivat kaikkea muuta kuin mitätön tai yksinkertainen asia. Tästä osoituksena ovat vuosilta 1799–1815 jälkipolville jääneet yli tuhat julkishallinnon asiakirjaa, jotka koskivat kiistoja käytösetiketistä. Asiakirjat osoittavat myös vanhojen käytöstapojen palanneen spontaanisti.
Vallankumouksen jälkeen tasavalta ei vakiintunut Ranskan hallitusmuodoksi. Vuonna 1804 Napoleon I kruunattiin Ranskan keisariksi. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi L’Étiquette du Palais impérial (’Keisarillisen palatsin etiketti’), jossa annettiin säännöt kaikelle, eleille ja sanoille, pienintäkään yksityiskohtaa unohtamatta.
Rouvillois kuvaa keisarillisen etiketin tavoitteita näin:
Keisari haluaa, että hovi ylittää suuruudessa ja mahtavuudessa Euroopan muut hovit. Sen vuosi tarvitaan säädyllisyyttä, protokolla ja etiketti. Käytösoppaita ja kohteliaisuussääntöjä julkaistaan hyvien tapojen opettamiseksi. L’homme du monde oppii käyttäytymään salongeissa ja promenadeilla, tansseissa, konserteissa ja piireissä.
Kuulostaako tutulta? Keisarillisessa kohteliaisuudessa oli kaikuja 1600-luvun hovikohteliaisuudesta. Tasavaltalainen kohteliaisuus – tai pikemminkin kohteliaisuuden vastaisuus – jäi siis vain pieneksi sivuhuomautukseksi Ranskan historiassa.
Lisää aiheesta:
Ranskaa raakana! Podcast-sarjan 30. jakso: Kohteliaisuuden vastainen aika: Ranskan vallankumous (1789–1800) 14.8.2019.
Lähde:
Rouvillois, Frédéric 2006. Histoire de la politesse de la Révolution à nos jours. Paris: Flammarion.
