Aamulla lähdin viemään tyttöjä kouluun. Kuljin sisäpihan läpi rappukäytävään, jossa portaita kulkeva nainen huikkasi minulle tervehdyksen. Hän jatkoi kysymällä, onko sisäpihalla oleva sänky meidän. Vastasin kieltävästi. Ihmettelin, miksi hän näin suoraan kysyi. Ehkä hän ei ollut meitä nähnyt ja ajatteli uusien asukkaiden olevan syyllisiä. Sanoin itsekin huomanneeni, että pihalle on kertynyt tavaraa. Nainen ei pitänyt siitä ollenkaan: eivätkö ihmiset ymmärrä, että ylimääräisistä jätteistä tulee lisälasku asukkaiden maksettavaksi?
Ranskalaiseen tapaan nainen kiitti ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Kun hän jäi kiinnittämään lastaan rattaisiinsa, pujahdin tyttöjen kanssa ovesta. Ulkona jäin miettimään, olisiko minun kuitenkin pitänyt jäädä hänelle pitämään ovea auki.
Jatkoimme katua ja kurkin taaksepäin. Vanhempi tyttäreni ihmetteli, mitä oikein tein. Arvioin, olisiko minun pitänyt kuitenkin jäädä pitämään ovea auki. Olimme jo kaukana, kun nainen tuli lapsensa kanssa ulos. Mutta kuka tietää, kestikö hänellä niin kauan siksi, etten jäänyt sitä ovea pitämään.
Äitien kohtaaminen koulun liepeillä
Saavuimme koululle, jonne tytöt jätetään eri ovista. Sen jälkeen jatkoin vielä matkaa viereiseen leipomoon, jonka ovella huomasin yhden koulukaverin äidin. Olin tutustunut häneen jo ensimmäisenä kouluaamuna. Perhe oli muuttanut Nancysta, ja tyttö on vanhimman tyttäremme luokalla. Ajattelin, että siinä on oiva tilaisuus tytön saada kaveri ja meidän tuttuja.
Koulun alkuun oli enää minuutti, ja ranskalainen tyttö pisteli leipomon ovella suuhunsa suklaaleipää, pain au chocolat‘ta. Heille oli tullut aamulla hieman kiire, eikä äitikään vaikuttanut vielä kunnolla heränneeltä.
Olin iloinen kuullessani, että ranskalainen tyttö puhuu paljon vanhimmasta tytöstämme ja haluaisi kutsua tämän kylään. Sehän sopii! Äiti kertoi myös tyttärensä sanoneen aluksi, ettei tyttömme oikein osaa ranskaa. Mutta hiljattain hän oli sanonut, että nytpä tämä ymmärtää, mitä puhutaan! Olin paitsi mielissäni myös vähän yllättynyt.
Koulupäivän päätteeksi tyttäremme näytti piirrettyä Suomen lippua, jonka ranskalainen ystävä oli hänelle tehnyt.
Reagointikulttuurin tapoja
Ranskalaisessa reagointikulttuurissa tulee päivittäin kohtaamistilanteita. Joka viikko useaan kertaan tuntemattomat kysyvät kadulla tietä. Ja kyse on ihan ranskalaisista; aika vähän Lyonissa näkyy turisteja. Kadulla pitää muistaa pyytää koko ajan anteeksi, jos edes meinaa hipaista toista. Tämän tytötkin ovat oppineet. Ovia on muistettava pitää auki kaikille, ja ihmiset kiittävät siitä. Töissä minulle kävi viimeksi niin, että tuli vähän vahingossa pitäneeksi ovea auki ja tajusin sen vasta kun selkäni takaa kuului: merci.
Pienten ranskalaisten reagointi rajoitetulla kielitaidolla varustettuihin suomalaisiin on hellyyttävää ja sympaattista. Jo ensimmäisenä päivänä tytöt kertoivat saaneensa kavereita. Viime viikolla vanhempi tyttäremme kertoi, että kaksi lasta riiteli hänestä. Ja ensimmäinen syntymäpäiväkutsukin on saatu.
Leikki on selvästi paljon enemmän kuin sanoja. Vaikka paksua kirjaakin voi ranskalainen kaveri tarjota suomalaistytölle luettavaksi sateisella välitunnilla. “No luitko?” kysyin. “Luin mä kolme sivua”, kuului vastaus. “Vaikken mitään ymmärtänytkään.”