Olen käynyt kansainvälisissä pragmatiikan tutkijoiden IPrA-konferensseissa vuodesta 2017 alkaen. Konferenssit järjestetään kahden vuoden välein. Vuonna 2017 olin Belfastissa, vuonna 2019 Hongkongissa ja vuonna 2021 etänä Winterthurissa järjestetyssä konferenssissa. Vuoden 2023 Brysselin konferenssi oli hybridi: tuhatkunta tutkijaa oli paikan päällä ja parisataa etänä. Teemana oli The shape of interaction: the pragmatics of (a)typicality.
Koko viikon konferenssi on kestävyyslaji
IPrA-konferenssit alkavat sunnuntaina iltapäivällä ja jatkuvat perjantai-iltapäivään saakka. Pitkästä kestosta johtuen keskiviikkoiltapäivä on vapaata. Tällaisessa konferenssissa on menneisyyden havinaa: tutkijoiden oletetaan irtaantuvan muista työtehtävistä koko viikoksi ja jos koko konferenssin ajan meinaa olla paikalla, matkustamista tulee vähintäänkin toisena viikonloppuna.
Olenkin miettinyt, ovatko näin pitkät konferenssit katoavaa kansanperinnettä. Haluavatko ja ehtivätkö tutkijat osallistua koko viikon ajan? Vastaus lienee kyllä ja ei. Itse matkustin sunnuntaiaamuna paikalle ja jouduin jättämään väliin vain perjantain viimeiset plenaarit. Huomasin tosin, että osa oli paikalla vain alkuviikon, kun taas osa tuli vasta keskiviikkona paikan päälle. Joillakin voi olla muita työtehtäviä tai matkarahoitus ei riitä koko viikon ajalle. On sanottava, että tällainen viikon konferenssi on erittäin kallis ja omakin matkarahoitukseni tuli kahdesta lähteestä. Mahdollisesti kaikki eivät myöskään pidä järkevänä ajankäyttönä kuunnella viikkoa esitelmiä.
Paneeli, jossa pidin esitelmäni, oli aikataulutettu perjantaille, ihan kuten vuoden 2021 paneelissakin. On kieltämättä pitkä aika odottaa koko viikko omaa paneelia. Siinä tuli mieleen, olisiko pitänyt tarjota kahta esitelmää, jotta olisi voinut tehdä alkuviikon muutakin kuin vain kuunnella toisten esitelmiä. Kun vihdoin sain pidettyä oman esitelmäni perjantai-iltapäivänä – sen aika muuttui paneelin sisälläkin aikataulutettua myöhemmäksi – olikin aika lähteä lentokentälle.
Konferenssipäivät ovat pitkiä, puoli yhdeksästä iltaseitsemään. Toki itse voi säädellä päivän pituutta, mutta kuuntelin käytännössä kaikki sessiot (toki en kuunnellut kaikki esitelmiä, kun rinnakkaissektioita oli 24). Ehkä tässä oli kyse myös korona-ajan jälkeisestä ahnehtimisesta. Toisaalta Université Libre de Bruxelles ei sijainnut keskustan lähellä, ja hotelliinkin oli puolen tunnin kävelymatka, joten päivän keskellä ei kätevästi piipahtanut missään.
Plenaarit
Plenaarit olivat hyvin erilaisia. Sunnuntain ensimmäinen puhuja oli Mark Dingemanse, joka käsitteli kielen sosiaalista muotoa. Hän tutkii vuorovaikutuksen tärkeitä pieniä sanoja – kuten mm, huh? – jotka ovat enemmän kuin “sanoja”, hyödyntäen kieliteknologiaa. Toinen puhuja oli elämäntyöpalkinnon saanut Laurence Horn, joka on kehittänyt eteenpäin Gricen maksiimeja. Hän pitää laadun maksiimin, mutta korvaa muut maksiimit kahdella prinsiipillä. Q-prinsiipin mukaan puhuja tavoittelee riittävää tuotosta eli sanoo niin paljon kuin voi. R-prinsiipin mukaan puhuja tavoittelee välttämätöntä tuotosta eli ei sano enempää kuin täytyy.
Keskiviikon kutsupuhujia oli kolme. Julia Snell puhui luokkahuonevuorovaikutuksen epätasa-arvosta. Christan Rathmann viittoi puheensa, joka käsitteli monikielisyyttä viittomakielissä. IPrAn puheenjohtaja Stephen Levison puolestaan puhui pragmatiikan pimentoon jääneistä asioista.
Levinson tunnetaan erityisesti Penelope Brownin kanssa kehittämästään kohteliaisuusteoriasta, joka perustuu kasvotyöhön. Levinsonin esitelmä kiinnosti ja sali täyttyi.
Levinson pohti, mitä emme vielä tiedä pragmatiikasta. Osa hänen ehdotuksistaan oli yllättäviäkin. Tuntuisi, että puheakteja on tutkittu paljon, mutta Levinsonin mielestä meillä on vain vähän tietoa puheaktien luokista eri kielissä ja kulttuureissa. Ja tottahan se on: tutkimukset ovat keskittyneet vain tiettyihin puheakteihin, kuten pyyntöihin. Muita pimennossa olevia aiheita ovat Levinsonin mielestä esimerkiksi kielen kuvaannollinen käyttö ja puuttuvat maksiimit (erittäin kiinnostavia!). Yksilöllisestä kielenvaihtelustakin Levinson puhui. Sen sijaan tekoäly jäi pieneen mainintaan viimeisessä diassa. Se hämmästytti. Tekoäly tuo uusia aiheita pragmatiikankin tutkimukseen.
Perjantain plenaarit jäivät minulta valitettavasti väliin, koska muuten en olisi ehtinyt lennolle. Yksi lisäpäivä Brysselissä olisi mennyt omaan laskuun ja mökillekin oli jo kiire. Perjantaina puhuivat vielä Sue Feltcher-Watson aiheenaan autistinen viestintä ja Anna Papafragou aiheenaan pragmatiikka ja oppiminen.
Strategisia valintoja
Isoja konferensseja on vaikea hallita, koska valinnanvaraa esitelmissä on liikaa. Ja kääntäen: varmasti monta kiinnostavaa paneelia osuu oman paneelin päälle. Mikäli haluaa varmistaa, että mitään mielenkiintoista ei mene ohitse ja haluaa hypellä esitelmästä toiseen, kognitiivinen kuorma on suuri. Itse valitsin jo ennen konferenssin alkua paneelit, jotka kuuntelisin alusta loppuun.
Maanantain valintani oli Pilar Garces-Conejos Blitvichin ja Maria Sifianoun järjestämä paneeli Language aggression and conflict in post-digital societies. Paneelin nimi oli houkutteleva ja monet esitelmät olivat kiinnostavia, mutta itselleni jäi hieman hämäräksi, mitä tarkoitettiin digiajan jälkeisillä yhteiskunnilla. Emmekö elä varsinkin tekoälyn yleistyessä nimenomaan digiaikaa?
Tiistaina kuuntelin perheen keskeistä vuorovaikutusta käsittelevän paneelin Meaning-making in the family: Crossing methods and disciplines, jonka olivat järjestäneet Luk Van Mensel ja Eline Zenner. Minulla on pari tallennusta kulttuurien välisistä ruokapöytätilanteista perheissä ja osallistuin tähän paneeliin, jotta kuulisin, miten muut ovat näitä tilanteita tutkineet. Sorbonnen tutkimusryhmä (Aliyah Morgenstern ym.) tutki erittäin monipuolisesti ja poikkitieteellisesti ruokapöytätilanteita, joita oli kuvattu usealla 360 asteen kameralla. Iltapäivällä ehdin kuunnella vielä toisen paneelin, joka käsitteli prosodiaa, eleitä ja keskustelua.
Keskiviikkona oli pelkästään plenaareja (iltapäivä oli vapaa), mutta torstain valintani oli itsestään selvä, koska yksi paneeleistä käsitteli ranskalaista kohteliaisuutta verrattuna muihin kieliin ja kulttuureihin. Paneelin Politeness and impoliteness in French and in comparison with other languages järjestivät Nicolas Ruytenbeek, Shima Moallemi, Els Tobback, Chantal Claudel ja Kerry Mullan. Paneelin järjestävät mainostivat myös uutta tutkimusverkostoa, Réseau Francophone de Politesse, jonne allekirjoittaneenkin on pikimmiten liityttävä. Olin jo aikaisemmin mukana Pariisissa tutkimuspäivässä (2020), jonka järjestivät muutamat verkoston perustajista.
Minua pyydettiin tähänkin paneelin, mutta olin jo suostunut toiseen. Jälkeen päin ajatellen olisin voinut puhua koronakylttien tutkimuksesta, varsinkin kun se julkaistiin vasta tässä kuussa. Kun esitelmiä on ehdotettu jo edellisvuoden alkusyksystä, niin kaikkea ei osaa huomioida. Yksi paneelin esitelmöitsijöistä oli historiallisia käytösoppaita tutkinut Annick Paternoster, johon tutustuin Hongkongissa 2019.
Perjantaina koitti viimein paneeli, jossa pidin esitelmäni. Paneelin The cross-cultural pragmatic study of intercultural encounters: (Strictly!) language-anchored inquiries järjestivät Juliane House, Daniel Kadar ja Meredith Marra, joista viimeksi mainittu toimi keskustelijana.
Paneelin ideana oli tarkastella kulttuurien välisiä kohtaamisia kielestä käsin, pohjautuen tarkasti kuvattuihin metodeihin ja kontrastiiviseen pragmatiikkaan. Oma esitelmäni koski sormella osoittamiseen liittyviä arvioita ja tutkimukseni oli monimetodinen tarkastelu kulttuurien välisestä kohtaamisesta yhden suomenkielisen ja kahden ranskankielisen välillä. Paneelin loppukeskustelussa puhuimme myös erittäin tärkeästä asiasta: laadullisen tutkimuksen arvosta.
Konferenssin anti?
Konferenssien tärkeintä antia ovat tietenkin ihmiset. Kannattaa jo etukäteen miettiä, kenen juttusille haluaa pyrkiä (esim. paneelin järjestäjät). Isossa konferenssissa on hyvä tilaisuus vaihtaa ajatuksia suomalaisten ja kansainvälisten tuttujen kanssa – monia suomalaisiakaan ei näe omassa työarjessa. Tällä kertaa sain juteltua hyvin niille, joiden kanssa olin toivonutkin juttelevani. Muutamiin tutkijoihin sain tutustuttua vähän paremmin ja parin kansainvälisen tutkijan kanssa oli puhetta yhteistyömahdollisuuksista.
Tärkeitä olivat myös keskustelut akateemisen uran haasteista: kiusaamista, vähättelyä, uupumusta, irtisanomisuhkaa vakituisesta työstä, vaikka olisit professori. Epäreiluja tarinoita löytyi eri maista, eri pallonpuoliskoilta.
Jos ihmiset ovat tärkeintä, mikä merkitys esitelmällä on? Joidenkin mukaan esitelmät ovat vain tilaisuus esitellä tuoreita julkaisuita. En itsekään oleta, että esitelmän jälkeen saatu palaute suuresti vaikuttaisi julkaisun suuntaan. Usein itsellänikin on tuleva julkaisu jo pitkällä, tässä tapauksessa artikkelini on revisiokierroksella. Oli kuitenkin mukavaa, kun yleisö oli tästä monimenetelmäisestä tutkimuksestani kiinnostunut ja ymmärsi sen arvon, sillä arvioijien kanssa harvoin on pelkkää auvoa.
Brysselin kaupunki
Koska Bryssel on tuttu paikka jo harjoitteluajoilta komissiosta ja vierailin siellä myös vuosi sitten, turistitarpeita ei ollut. Vierailin toki ruuhkaisella Grand Placella ja söin överitäytteisen vohveli.
Kiinnostavat maisemat tältä reissulta koskivat muraaleja.
Tai koristeltua taloa.
Tai osuvaa kadunnimeä 🙂
Seuraava(t) IPrA(t)
Seuraava IPrA järjestetään kesäkuussa 2025 Brisbanessa Australiassa. Yhä enemmän konferensseja järjestetään eteläisellä pallonpuoliskolla, minkä ymmärtää, sillä sikäläiset ovat joutuneet tekemään enemmän raskaita matkoja Eurooppaan kuin toisin päin. Lisäksi etäosallistuminen on aikaeron vuoksi erittäin hankalaa, jollei halua valvoa öitään tietokoneen ääressä.
Työelämäni on ensi kesän jälkeen täysin auki, joten on vaikea sanoa, onko sinne mahdollisuuksia päästä. Lähtisin kyllä mielelläni, jotta vuodesta 2017 jatkunut IPrA-sarjani saisi jatkoa. En ole koskaan käynyt Australiassa, mutta Uudessa-Seelannissa olen käynyt konferenssimatkalla.
IPrAa ei ole muuten koskaan järjestetty Suomessa, vaikka Suomessa on kautta aikojen ollut monia aktiivisia toimijoita pragmatiikan kentällä. Tästä oli puhetta konferenssissa suomalaisten kesken. Saammeko IPrAn tällä vuosikymmenellä vielä Suomeen? Sitä kannattaa mielestäni tavoitella.
